Laiskuuden lisäarvo

Kun saavutamme tavoitteemme mahdollisimman pienin panoksin, olemme toimineet tehokkaasti. Se osoittaa, että tuottavuutemme on lisääntynyt, mikä puolestaan parantaa kilpailukykyämme. Näin kuvattuna prosessi on yksinkertainen, mutta se ei kerro ovatko valitsemamme vaihtoehdot olleet oikeita tai vääriä. Ainoastaan haluttu päämäärä pyhittää käyttämämme keinot. Luulemme rakentavamme suurta menestystarinaa, vaikka oikeastaan kavennamme omia mahdollisuuksiamme.

Georg Henrik von Wright esitti, että länsimaiseksi kutsumamme sivilisaatio on muotoutunut kahden suuren perinteen pohjalta: juutalaisen ja helleenisen. Uskonnolliset ja moraaliset käsityksemme periytyvät juutalaisesta traditiosta ja luonnonilmiöiden ymmärrettävyys ja rationaalisen tutkimisen traditio hellenistisestä kulttuurista. Kristinuskon voittokulku erotti perinteet toisistaan, mikä synnytti henkisten arvojen kriisin, joka ratkesi vasta renessanssin ajattelijoiden ansiosta. He kehittivät synteesin ja loivat uudelleen sivilisaatiomme perustan.

Suuri kertomus täydentyi uusilla aatevirtauksilla. Reformaatio loi perusteet kansankieliselle opetukselle, luonnontieteiden kehitys rakensi vankempaa tieteellistä maailmankuvaa, utilitarismi lisäsi hyötyajattelua, valistuksen projekti loi kuvan ihmisestä vapaana ja järkevästi ajattelevana, liberalismi mahdollisti parlamentaarisen demokratian kehittymisen, sosialismi huomioi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja kansallisuusaate pyrki legitimoimaan kansallisen kulttuurin. Ihmisen tie kohti parempia aikoja ei monipuolisuudestaan huolimatta välttynyt ylilyönneiltä ja kauheuksilta.

Toisen maailmansodan aikana maanpaossa elänyt saksalainen Eric Auerbach pohti teoksessaan Mimesis, kuinka länsimainen kirjallisuus kuvasi todellisuutta. Se rakentui kahdelle suurelle kivijalalle: juutalais-kristilliselle ja homeeristen eeposten traditiolle. Hänen kirjallinen matkansa alkoi Homeroksen Odysseiasta ja päättyi James Joycen Odysseukseen.  Auerbach onnistui luomaan teosten välisestä ajasta älyllisesti vaativan ja mielenkiintoisen synteesin. Kotoaan karkotetulla tutkijalla ei ollut käytössään laajaa lähdeaineistoa, mutta hän tunsi tutkimusalansa perinpohjaisesti, kykeni hahmottamaan kokonaisuuksia ja näkemään ilmiöiden väliset suhteet. Se vaati eurooppalaisen sivistyksen syvällistä tuntemista.

Katolinen kirkko ahdisteli ihmisiä seitsemällä kuolemansynnillä, joista yksi oli laiskuus. Oman aikamme kuvastossa laiskuus ilmenee perinteisen palkkatyön vieroksumisena ja näennäisenä toimettomuutena. Keskiajalla laiskuuden symbolina käytettiin etanaa, koska se etenee hitaasti. Toisaalta etana on myös sinnikkyyden vertauskuva, koska se pyrkii eteenpäin ja kantaa mukanaan suurta taakkaa, omaa taloaan. Samalla tavalla itseään sivistävä ihminen ottaa harteilleen mittaamattoman kuorman, joka muhii ja kasvaa näennäisessä toimettomuudessa. Se on ehdoton edellytys uusille ajatuksille ja luovuudelle.

Jos me ainoastaan lisäämme fyysistä kuormitusta ja vähennämme samalla henkisiä voimavarojamme, suhteemme meitä edeltäneisiin traditioihin voi katketa. Se lisää irrallisuutta ja juurettomuutta. Kenties meidän kannattaisi omaksua Thomas Mannin ajatus: Keväinen kävelyretki kaupunginreunamien puistoissa, kukan tuoksu, linnun laulu, eikö sellaisista asioista saattanutkin olla kiitollinen? Ja voidakseen nauttia on oltava sivistynyt – niin, sivistys onkin aina juuri sitä että osaa nauttia. Sivistys rakentuu kiirehtimättä ja kulkee mukanamme kuin asunto kotilolla. Toivottavasti seuraavat sukupolvet saavat nauttia ja perehtyä monipuolisesti kulttuurimme hedelmiin, eivätkä joudu hankkimaan henkiselle talolleen erillistä rakennuslupaa. Onhan laiskuuden lisäarvona luovuus.


Fintellektuaalinen manifesti XXIV

Tietohaaste

Sinisten ajatusten hautausmaa esitti toukokuussa Tietohaasteen. Antti Sorrin erinomainen blogi on vienyt minut tähtien sotiin, palauttanut tulevaisuuteen ja antanut maistiaisia monista lukulistalleni päätyneistä teoksista. On ilo esitellä itselleni tärkeitä tietokirjoja, jotka inspiroivat jatkuvasti ajatteluani.

Erich Auerbach: Mimesis – Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa (1946/1992)

Saksalaisen Erich Auerbachin (1892-1957) Mimesis on sekä eurooppalaisen sivistyksen kulmakivi että osoitus sisäistetystä hengen historiasta. Auerbach kirjoitti teoksensa 1940-luvun puolivälissä maanpakolaisena Istanbulissa. Kirjallisuudentutkijalla ei ollut käytössään yliopiston kirjaston sisältämää massiivista aineistoa, ja hän joutui tukeutumaan muistiinsa ja sivistyksen voimaan. Siitä huolimatta tai johtuen, onnistui Auerbach suuressa urakassaan erinomaisesti ja humanismin klassikko syntyi.

Mimesis on kertomus länsimaisen kirjallisuuden merkkiteoksista ja traditioista. Auerbach tuo esille kulttuurifilosofien suosiman näkemyksen sivistyksemme kahdesta alkukodista: antiikin kreikkalaisesta ja juutalaisesta vanhatestamentillisesta ajattelusta. Todellisuus, jota kaunokirjallisuus kuvaa, myöntää velkansa molemmille. Auerbachin tapa esittää asiansa on innostunut ja saksalaisittain perusteellinen. Teos tiivistää hienosti sivuilleen ilmiön, jota kutsumme eurooppalaiseksi sivistykseksi.

Eric Hobsbawn: Äärimmäisyyksien aika – Lyhyt 1900-luku (1914-1991) (1999)

Historioitsija Erich Hobsbawn (1917-2012) on mielenkiintoinen henkilö: kosmopoliittinen lapsuus ja nuoruus yhdistyvät marxilaiseen vakaumukseen. Hän esitti aiemmissa teoksissaan, että ennen lyhyttä 1900-lukua oli pitkä 1800-luku, joka alkoi Ranskan suuresta vallankumouksesta, vuodesta 1879 ja kesti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen, vuoteen 1914 saakka.

Äärimmäisyyksien aika on kokoaan suurempi teos, vaikka Hobsbawn tunnustaa kirjoittaneensa teoksena enemmän aikalaisena kuin tutkijana ja perehtyneensä normaalia kevyemmin tutkimusaineistoon, ovat tulokset huikeita. Hän vyöryttää lukijan eteen tietoa ja tulkintoja, joiden pelkkä läsnäolo saa ajattelemaan monia asioita toiseen kertaan. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan tuhojen kuvaaminen yliopisto-opiskelijoiden näkökulmasta on järisyttävää luettavaa. Sivistyneistöstä rintamalle joutuneiden ikäluokkien rivit harvenivat merkittävästi ja osaamista hautautui taistelukenttien mutaan. Se vaikutti väistämättä seuraavien vuosikymmenten intellektuaaliseen kehitykseen Euroopassa.

Esa Saarinen: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin (1985)

Vuonna 1953 syntynyt Esa Saarinen on koko uransa ajan ollut näkyvä keskustelija ja mediahenkilö. Toisinaan saatamme unohtaa, että hän on tehnyt kenties parhaan suomenkielellä kirjoitetun filosofian historian. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin on kattava, kronologinen ja kunnianhimoinen esitys ajattelijoista, joiden perintöä me kannamme yhä mukanamme.

Saarisen kirja on henkilökeskeinen. Se ilmentää hänen vakaata uskoaan luovuuteen, joka syntyy yksilöissä. Nämä huippuyksilöt ovat luoneet ajatuksia, jotka ovat antaneet suunnan sekä yhteiskunnalliselle ajattelulle että määrittäneet merkittävästi kulttuuria. Hän löytää kohteistaan ja historiasta räjähtävää materiaalia, joka sinkoaa staattisen ajattelun avaruuteen. Saarinen esittelee filosofiset ongelmat selkeästi ja selittää ne ymmärrettävästi. Kahlehtimaton kieli kantaa läpi kirjan eikä kirjoittaja kumartele kuvia tai nöyristele sovinnaisen esitystavan edessä. Itsensä näköinen tyyli luo viimeisen silauksen mestarillisesti laaditulle teokselle.

Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään (2013)

Humanistille tilastot ovat toisinaan kauhistus. Yhteiskuntatieteilijä Chris Anderson ja taloustieteilijä David Sally käänsivät pääni hyvin yksinkertaisesta syystä: pelien kuningas, jalkapallo, tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia mielenkiintoisille tarinoille ja tulkinnoille. Tiedetaustansa lisäksi kirjoittajat ovat entisiä ammattilaisurheilijoita.

Jalkapalloon sisältyy paljon myyttejä eikä tietäjiä tarvitse etsiä kaukaa. Jokainen pelaaja, valmentaja, omistaja ja katsoja osaa analysoida peliä ja esittää täsmälleen oikeita ratkaisuja, jotka sisältävät vain yhden ongelman: yleensä ne eivät toimi. Anderson ja Sully vyöryttävät lukijan eteen tilastoaineksen, jonka ansioista he pystyvät purkamaan monia alalla ja erityisesti katsomossa vallitsevia vääriä käsityksiä. Kirja tarjoaa oikeastaan uskonpuhdistuksen alkeet, jonka opeilla keisareilta riisutaan kaikki vaatteet. Numeropeli osoittaa, että sattuma on aina loogista ja sissijalkapallolla voi menestyä.

Yuval Noah Harari: Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011/2016)

Israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari (s. 1976) ei näpertele pienten tutkimusaiheiden parissa. Hän selittää historian biologialla ja asettaa itselleen suuria kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja ihmisen ja maailman olemuksesta. Alle viiteensataan sivuun on ahdettu paljon, mutta ähkyä kirja ei aiheuta. Sujuva teksti saa janoamaan lisää.

Sapiens kertoo nykyihmisen tarinan esihistorian hämäristä luolista oman aikamme värivalojen loisteeseen. Tarina ei ole kaikilta osiltaan kaunis, vaikka se kertoo lajimme voittokulusta. Homo Sapiens ajoi muut ihmislajit tieltään ja loi hämmästyttävän määrän erilaisia uskomusjärjestelmiä: jumalat, maatalouden, kapitalismin ja valtion. Leirinuotiolla kerrotut tarinat kuulostivat uskottavilta ja saivat ihmiset ahkeroimaan entistä paremman tulevaisuuden puolesta. Syntyikö sellaista koskaan? Kenties Harari vastaa kysymykseen uudessa kirjassaan Homo Deus: A Brief History of Tomorrow, jonka suomennosta odotan innokkaasti.


Nettisivujen osalta tuotan pettymyksen. En seuraa säännöllisesti sivustoja, vaikka tietoa etsiessäni vierailen useilla.

Haastan mukaan seuraavat mainiot blogit:
A.sta Ö:hön
Musiikkihavaintoja
Kinokabinetti

Ohjeet:
– Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
– Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä – siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
– Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
– Haasteen aloittajan Lukumadon kirjoitus tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
– Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Paolo Nutini: Iron Sky (2014)

Basso valaa kivajalan taloon, ja koskettimet tukevat valua kunnes piano ja rummut kantavat vokalistin raastavan äänen ja merkityksillä ladatun lyriikan huoneisiin. Luodessamme katseemme ylös näemme katon sijasta taivaan, jonka alla voimakkaat metaforat ja kuvat väreilevät kuin revontulet pohjoisella taivaalla. Tämä luja kuvasto kuljettaa ajatuksemme oman aikamme konflikteihin tai robotisaation nopeaan etenemiseen, ja muistuttaa meitä ihmisen ikuisesta selviytymistaistelusta. Vähitellen laulajan ääni repii seinät ympäriltään, ja kaikki mikä myrskyn jäljiltä jää vielä pystyyn, huuhtoutuu puhaltimien nuottien mukana tuuleen. Koko kappale on kuin viimeiseen asti pidäteltyä jännitystä, jossa yhtye soittaa sinänsä rauhallisesti, mutta väistämätön räjähdys vaanii aina seuraavan tahdin takana. Kuulija virittäytyy lopulliseen purkaukseen, mutta juuri silloin koittaa yllättävä rauhallinen ja tyyni hetki, joka täyttyy Charles Chaplinin legendaarisella puheella elokuvasta Diktaattori. Kun se päättyy, on lopullinen räjähdys enää vain ajan kysymys.

Caustic love on Paolo Nutinin kolmas albumi ja Iron Sky sävelkynän suurin saavutus. Musiikillisesti kappale voidaan luokitella psykedeeliseksi rokiksi, mutta pohjimmiltaan se on puhdasta soulia, jota artistin karhea ääni kantaa eteenpäin yhtä ylväästi kuin 1960-luvun klassiset soulartistit omia ikonisia kappaleitaan. Se liukuu salakavalasti ihon alle ja jää sinne muistuttamaan, että todellisuus iskee toisinaan kasvoille kovemmin kuin pelkät sanat ja sävelet. Kahden aiemman levyn iloiset ja kevyet ska- ja reggaesävyt ovat vaihtuneet totisemmaksi ja tummemmaksi kerronnaksi, joka sopii erittäin hyvin laulajan äänelle. Niiden kaiut kumpuavat toisinaan muistuttamaan kuulijaa musiikillisen ilmaisun moninaisuudesta ja sävelet leikittelevät useassa tyylilajissa, mikä puolestaan vahvistaa käsitystä Nutinista vahvana ja omaan näkemykseensä uskovana taiteilijana.

Hyvät kuulijat, hyvä musiikki raastaa sielua ja hioo sydämen vereslihalle, mutta samalla se puhdistaa sisimmän ja lakaisee kaiken kuonan tieltään. Iron Sky omaa kaikki klassikon ainekset ja tarjoaa täydellisen katarsiksen, jonka saavutettuamme voimme puristaa kätemme nyrkkiin, nostaa sen ilmaan ja laulaa paremman tulevaisuuden puolesta. Meidän on noustava, kuten laulu opettaa, pelon, vihan ja rakkauden yläpuolelle, jotta voimme saavuttaa todellisen vapauden. Sen me olemme ansainneet.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (heinäkuu 2016)

Arvottomat työkalut

Suuresti kunnioittamani kasvatustieteen professori piti luentoa ja asetti uuden kalvon piirtoheittimeen. Siinä oli yksinkertainen kuva, kolmio, ja vain muutamia sanoja. Hän puhui oppimiseen vaadittavasta ajasta. Seuraavan viidentoista minuutin aikana aiemmat filosofian opinnot saivat uutta sisältöä.

Muistin professorini kalvon muutama vuosi sitten, kun kuulin hyvin erikoisessa tilaisuudessa, että arvoja pitäisi pystyä vaihtamaan vuosittain. Puhuja perusteli, etteivät ne suinkaan ole kiveen hakattuja totuuksia, vaan sanoja, jotka kuvaavat organisaation toiminnan perusteita. Vedin hihastani jokerikortin ja muistutin kolmesta klassisesta perusarvosta, jotka mielessään ihmiset ovat rakentaneet yhteistä tulevaisuuttaan vuosituhansien ajan. Aivan turhaan, sillä teknokraatti löysi oikean instrumentin, jolla vaiensi idealistin. Totuus, hyvyys ja kauneus korvautuivat näppärillä ja ketterillä strategioilla, joissa ne korvattiin tekemistä tai ominaisuuksia kuvaavilla käsiteillä. Puhtaiden ideoiden sijasta meille tarjottiin lapioita ja vasaroita.

Professorini opetti, että yksilö oppii muutetavan asian kuukaudessa ja muutos näkyy mielipiteenä. Jokainen työyhteisössä tai parisuhteessa elävä tietää, etteivät vastakkaiset ajatukset muutu helposti. Prosessi vaatii aikaa ja energiaa. Toiselle voi syöttää tietoa ja informaatiota pieninä, lähes huomaamattomina, annoksina. Kun hän kuukauden kuluttua esittää idean omanaan, on oppiminen kantanut hedelmää ja mielipide muuttunut.

Organisaatiolta oppiminen vie vähintään vuoden, ja silloin muuttuu ainoastaan asenne. On todella turhaa kuvitella, että muutos tapahtuu muistiolla tai yhden tiedotustilaisuuden kalvosarjalla. Pahimmillaan aikaa ja energiaa hukataan tyhjiin puheisiin. Kuinka monta kertaa olet kuullut termin Strategian jalkauttaminen. Oletko koskaan kokenut, että sen toteuttamiseen on annettu riittävästi resursseja, opetukseen panostettu ja oppimista ohjattu?

Itsessään tärkeää ja tavoittelemisen arvoista asiaa kutsutaan varsinaiseksi arvoksi. Meistä jokainen perustaa toimintansa oppimilleen ja omaksumilleen arvoille. Niiden muuttaminen on pitkäkestoinen prosessi, ja oppiminen kestää sukupolven ajan, sillä muutoksen yksikkönä on tällöin kokonainen kulttuuri. Jos mietit miksi naispappeutta yhä vastustetaan tai osa kanssaihmisistämme ei hyväksy tasa-arvoista avioliittolakia, on vastaus jälleen yksinkertainen: oppimisprosessi on yhä kesken. Seuraaville sukupolville nämä kysymykset ovat jo arkipäivää ja kuvastavat vallitsevaa olotilaa, mutta prosessin keskellä eläviltä ne vaativat paljon enemmän kuin pelkän mielipiteen tai asenteen muuttamista. Edessä seisoo perusteellinen omien arvojen tarkastelu.

Voimme tehdä valintoja ajattelemalla päämäärää sinänsä ja todellisia arvoja, aiemmin mainittuja totuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Toiset meistä perustavat toimintansa liikkeelle, jatkuvalle muutokselle, joka joskus saattaa lähestyä tavoittelemisen arvoista tilaa. Valitettavan usein keskeinen tekijä vaikuttaa kuitenkin olevan vauhti, jota perustellaan toimintojen kehittämisellä. Pahimmillaan organisaatiouudistukset seuraavat toisiaan muutaman vuoden välein. Organisaatio oppii uuden asenteen vuodessa, ja vie vielä toisen ja kenties kolmannen ennen kuin tärkeimmät sidosryhmät omaksuvat saman. Ja juuri silloin myllerrys alkaa uudestaan. Näppäryys ja ketteryys hukuttavat kaikki siltaa ylittävät aasit, ja sananhelinä kääntyy lopulta itseään vastaan.

Elämmekö todellakin aikaa, jossa mielipide voi korvata faktan ja asenne todellisen arvon? Pelkät välineelliset arvot ovat kuin rikkinäisiä työkaluja: varrettomia lapioita ja vasaroita. Niillä satuttaa ensin itseään.


Fintellektuaalinen manifesti XXIII

Ajatus orjien kuorossa

– Ei!
Voimakas sana paiskautui ensimmäisen kerroksen avoimesta ikkunasta kävelytielle ja pysäytti liikkeeni. Nojasin aluksi ilmoitustauluun, mutta siirryin varjon puolelle, jotta keskustelijat, joita arvelin olevan kaksi, eivät huomaisi minua, mikäli sattuisivat katsomaan ikkunasta.
    – Miksi? jyrähti toinen ääni.
Seurasi hetken hiljaisuus. Näin mielessäni kuinka ensimmäinen puhuja antoi hengityksensä tasaantua ennen kuin vastaisi.
    – Sinä olet kuin kolmea apinaa esittävä veistos. Et kuule, näe tai sano yhtään sellaista ajatusta, joka ei olisi syntynyt sinun päässäsi. Ja ne eivät ole – luvalla sanoen – erityisen innovatiivisia. Sinä osaat käsitellä saksia. Se on kyllä tullut selväksi. Mutta leikkaat impulsiivisesti ja se puolestaan saa ainoastaan vahinkoa aikaan…
    – Nyt saa riittää! toinen mies pauhasi ja jatkoi: – Asia on näin eikä muita vaihtoehtoja ole. Se riittää. Sinä teet, mitä sinulta vaadin! Jos kieltäydyt, on minulla aina mahdollisuus kurinpidollisiin toimiin.
   Tunnistin viimein äänen. Huutaja oli kaupunkimme johtavia virkamiehiä. Olin haastatellut häntä useampaan kertaan palvelurakenteiden uudistuksista ja kirjoittanut muutaman jutun. Niiden jälkeen hän ei ollut suostunut antamaan minulle haastattelua kuin pakon edessä. Toinen miehistä oli sen sijaan yhä arvoitus, enkä tunnistanut ääntä, vaikka kuinka pinnistelin.
    – Kuuletko sinä itseäsi? Ymmärrätkö oikeasti, mitä sanot? Et voi kävellä ihmisten oikeuksien yli, vaatia sokeaa kuuliaisuutta tai vedota epämääräisiin tuomioistuimiin. Merirosvolaivan kapteeni voi pakottaa alaisensa lankulle tai umpifasistinen järjestelmä langettaa tuomion ilman rehellistä oikeudenkäyntiä, mutta kaikissa työyhteisöissä on sääntönsä, jotka lait ja asetukset vahvistavat.
    – Minä kiellän sinua poistumasta!
    – Etkö huomaa, missä jo olemme? Tämä on käytävä. Juokset todennäköisesti perässäni puiston halki aina torille saakka. Pysähdy ja palaa huoneeseesi. Mieti siellä asiaa uudestaan.
    – Päätökseni pitää. Minä teen näin, koska voin!
    – Eiköhän tämä siinä tapauksessa ollut lopullisesti tässä: kiitos ja näkemiin!
    Kuulin askelten kaiun ja lasioven kolahtavan kiinni. Huutaja työnsi päänsä ikkunasta ja katsoi kaupungintalon portaisiin. Hän tärisi kauttaaltaan ja kasvot hehkuivat tulipunaisina. Tuuli värisytti päälaen peitoksi kammattuja hiuksia. Hän odotti keskustelukumppaninsa astuvan ovesta, mutta sen sijaan näki minut alapuolellaan. Hän jäykistyi ja kasvot värähtivät ilmeettömiksi. Hän veti vihaisesti ikkunan kiinni. Kukaan ei kuitenkaan astunut pääovesta kadulle.

Kahta päivää myöhemmin toinenkin mies sai kasvot. Ne katsoivat haikeasti kaukaisuuteen lehtikuvassa. Ajan hermolla liikkuva nuori toimittajakollegani oli kirjoittanut jutun, jonka lopussa hän tiukkasi keskeisen yksikön päälliköltä, miksi tämän johtaman laitoksen palveluaikoja oli kavennettu, palvelumaksuja jälleen korotettu ja toimitiloja sekä henkilökuntaa entisestään vähennetty. Haastateltava oli ottanut povitaskustaan paperin, taitellut sen auki ja lukenut vastauksen:
    – On täysin edesvastuutonta väittää, että nämä toimenpiteet heikentäisivät millään tavalla yksikkömme tarjoamien palveluiden laatua. Kaikki muutokset perustuvat tarkoin punnittuun tilastotietoon. Näiden välttämättömien kehitystoimien ansiosta palvelut paranevat ja toimintamme kehittyy entistä paremmaksi.
    Toimittaja kuvaili kuinka mies oli hymyillyt ja taitellut paperin takaisin taskuunsa kuin hauraan aarteen. Artikkeli päättyi erittäin kuvaaviin sanoihin: Meillä jokaisella lienee oma päiväkäskymme, jota täytyy orjallisesti seurata. Se pitää miekkamme tupessa ja kaitselmuksen kaukana. Se leikkaa ajatustemme kultaiset siivet.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1995

Persoonallinen tyyppivika

Olipa kerran ravintola ja hääpäiväänsä viettävä pariskunta. Ravintola sijaitsi hyvällä ja vetävällä paikalla, ja siksi vapaata pöytää joutui usein jonottamaan. Palvelu oli kohteliasta eikä odotusaika baarin puolella käynyt kohtuuttomaksi. Puolen tunnin kuluttua hovimestari ohjasi pariskunnan paikalleen. He tilaisivat kesäisen menun, kolmen ruokalajin aterian, ja merkkipäivän kunniaksi myös shampanjaa. Pian kuului poksahdus ja juoma kuohui levottomasti lasissa. Asiakkaat epäilivät, että se oli liian lämmintä. Tarjoilija kohautti olkapäitään, kaatoi lisää vaahtoa laseihin, laski pullon jäähdytysastiaan ja poistui. Mies ja nainen katsoivat epäuskoisena toisiaan. He kohottivat lasinsa ja maistoivat. Tuomio oli yksiselitteinen: shampanja oli lämmintä.

Tarjoilija toi alkuruuan ja mies huomautti juomasta. Tarjoilija kertoi hakeneensa pullon varastosta, koska kylmäkaappi oli ehtinyt tyhjentyä illan aikana. Mies uteli, miksei heille siinä tapauksessa tarjottu vaihtoehtoista tuotetta. Tarjoilija ei vastannut, vaan tarttui pulloon ja sanoi vievänsä sen hetkeksi jäähtymään. Hän palasi myöhemmin pääruokien ja shampanjan kanssa, joka kuohui yhä edelleen valtoimenaan, mutta se ei tarjoilijaa haitannut. Hän iski pullon metallikulhoon ja poistui. Vasta jälkiruuan aikana juoma saavutti oikean lämpötilan, ja silloin tarjoilija katosi kokonaan salista. Mies viittasi hovimestarin luokseen ja antoi palautetta. Hovimestari pahoitteli tapahtunutta ja poisti shampanjan loppulaskusta.

Olipa kerran automerkki, myyjä, autokauppaketju, merkkihuoltamo, maahantuoja ja asiakas, joka halusi ostaa auton. Hän ei perustanut autokauppiaista, jotka myivät kaikkia herkkuja, vaan tahtoi ainoastaan kestävän ja toimivan ajoneuvon. Myyjä löysi sopivan ja vei entisen pois. Asiakkaan ystävä kuuli ostoksesta ja varoitti automerkin tyyppiviasta. Myyjä vakuutti, että sellaista ei ole. Moottori piti erikoista ääntä aina käynnistämisen yhteydessä, mutta se ei ollut vika, vaan ominaisuus. Ääni paheni ajan myötä, mutta merkkihuollossa käskettiin käyttämään maalaisjärkeä: autoa ei kannattanut tuoda mokoman asian takia näytille.

Vuoden kuluttua autoon tuli ongelma. Merkkihuoltamo ei ehtinyt ottamaan asiakasta vastaan, mutta onneksi toinen yritys korjasi vian. Siellä häntä kehotettiin selvittämään, miksi moottorista kuuluu outo ääni. Merkkihuolto ja myyjä vakuuttivat yhä, ettei syytä huoleen ole. Kului muutama kuukausi ja määräaikaishuollon hetki lähestyi. Asiakas soitti jälleen merkkihuoltoon. Aikaa ei valitettavasti löytyisi kuin vasta viikkojen päästä, mutta onneksi lähellä sijaitsi luotettava öljynvaihtoihin erikoistunut liike, joka voisi antaa ensiavun ja ehtisihän vastikään korjatun huoltaa myöhemmin. Asiakas toimi saamiensa ohjeiden mukaan ja vaihdatti öljyt. Mittariin kertyi muutamana kesäisenä viikkona tuhansia kilometrejä. Ja sitten moottori päästi viimeisen yskäisyn. Tyyppivika, jota ei pitänyt olla olemassa, ilmoitti tulleensa kylään.

Alkoi neuvottelujen ja reklamaatioiden kierre, joka vei asiakkaan kafkalaiseen todellisuuteen. Autoliike pallotteli asiaa itsensä ja maahantuojan välillä. Myyjän esimies oli valmis siirtämään kaiken vastuun asiakkaalle, mutta kävi ilmi, että pöytälaatikosta löytyi tulostettu sähköpostiviesti, jossa autoliike ja maahantuoja olivat jo ilmoittaneet kantavansa osan vastuusta. Myöhemmin maahantuoja lisäsi osuuttaan entisestään, koska oli unohtanut vastata asiakkaan alkuperäiseen reklamaatioon. Prosessin aikana myyjä, autokauppa, merkkihuolto tai maahantuoja ei myöntänyt tyyppivian olemassaoloa. Koko ketju pysyi yhteisessä kertomuksessa. Yksittäinen lenkki saattoi tuntea pistoksen sisällään, kun asioiden oikea laita selvisi, mutta tietoa ja totuutta annosteltiin yhä ylhäältä alaspäin, ja jokainen myyjä toteutti vain annettuja käskyjä.

Kelvottoman juoman voi helposti korvata kelvollisella. Toisin kuin viini, eivät autot välttämättä parane vanhetessaan. Asiakas pettyi koko ketjuun eikä aio enää koskaan tehdä autokauppaa, jossa osapuolena on yksikään sen lenkeistä. Hän toivoo kaikkien muiden puolesta, että persoonallinen tyyppivika rajoittuu ainoastaan tuotteisiin.


Fintellektuaalinen manifesti XXII

Michael Kiwanuka: Cold Little Heart (2016)

Voiko mikään hivellä musiikkimiehen sielua paremmin kuin uuden artistin tuotannon löytäminen? Kuukausien, vuosien tai vuosikymmenten mittainen vaellus musiikin erämaassa tarjoaa virvoittavia lähteitä, mutta silmä hamuaa jatkuvasti kangastusten keskeltä keidasta, jossa voisi hetkeksi unohtaa kaikki arjen huolet. Iän myötä lepopaikkoja on yhä vaikeampi havaita, mutta todelliset löydöt palkitsevat moninkertaisesti. Michael Kiwanukan ensimmäinen albumi Home Again tarjosi hyvin perinnetietoista soulia, jonka kyljessä kulkivat niin leppoisan jazzin kuin viattomalta kuulostavan rockin sävyt. Se kaikuu yhä pimenevissä syysilloissa kuin viettelevä viini, jonka henkäyksissä Marvin Gaye, Curtis Mayfield, Otis Redding, Bill Withers ja Van Morrison elävät vahvasti mukana.

Kiwanukan tuore levy Love & Hate soi esikoista suureellisemmin, ja se on pääasiassa tuottaja Danger Mousen, Brian Burtonin ansiota. Levyn aloittava Cold Little Heart palauttaa mieleen The Black Keysin erinomaisen Weight of Your love -kappaleen tunnelman ja äänimaailman. Aivan kuin Danger Mouse jatkaisi siitä, mihin aiemmin jäi, mutta tekee sen nyt paria pykälää tyylikkäämmin. Saimme aikoinaan odottaa Dan Auerbachin ääntä kaksi minuuttia, mutta Michael Kiwanuka laulaa vasta viiden minuutin rajapyykin jälkeen, ja mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua ennen sitä.

Alussa on yksinäisiä säveliä, piano ja väreilevät jouset. Seuraavaksi kuorosta irtoaa pakottomalta kuulostavia ja sopivasti kaiutettuja ääniä. Eikä muuta tarvita, sillä kaikki on pedattu yhtä valmiiksi kuin kaksintaistelukohtaus elokuvassa. Kitaran puhutteleva melodiakulku liittyy mukaan. Kaukaisuudesta kaikuvat merkitsevät rummuniskut ja kitarointi muuttuu tyylittelyksi, josta David Gilmour olisi ylpeä. Kuoro vastaa tähän sävelillä, jotka kantavat muistoja Ennio Morriconen lännenelokuvamusiikista. Pian tunnelma vaihtuu ja odotus tulevasta kasvaa edelleen. Rytmi siirtyy avarilta mailta kaupungin ahtaille kaduille. Viisi minuuttia myöhemmin huomaamme, että Michael Kiwanuka osasi kuljettaa kymmenminuuttisen kappaleen askel kerrallaan maaliin erittäin taitavasti.

Hyvät kuulijat, 2010-luvulla sielumme saavat soida hellästi. Michael Kiwanukan Cold Little Heart on jo toinen soul-sävelmä, joka omaa kaikki klassikon ainekset. Tyylikäs kompositio, tarkkaan harkittu orkestrointi ja sydäntä raastava ääni jättävät jäljen, joka ei huuhtoudu pesuveden mukana. Se toinen sävel puolestaan…


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (heinäkuu 2016)