Kirjoittajan kyyneleet 2017

Päivälleen vuosi sitten voimasi ehtyivät.
     Kirjoittajan kyyneleet eivät ole vielä kuivuneet, ja pullon pohjalla on vielä yksi annos jäljellä. Lasiin kaadetut pisarat ovat lämmittäneet hiljaisia surun hetkiä, ja musiikki valaissut monia iltoja, mutta en ole voinut koskea tärkeimpiin levyihin, jotka sisältävät lämpimiä muistoja lapsuuteni ja nuoruuteni kodista.
     Sain tiedon sairaudestasi syyskuun yhdeksäntenä päivänä. Kerroin vain muutamalle läheiselle ystävälleni suunnattomasta taakastasi. Halusin säästää sanoja ja energiaa, jotta jaksaisin ja pystyisin keskustelemaan kanssasi.
     Muutamia viikkoja myöhemmin sain nimipäivälahjaksi Bruce Springsteenin Born to Run -omaelämäkerran ja uraa valaisevan Chapter and Verse -kokoelmalevyn.
     Kirjan nimenä on sävelmä, joka valoi perustuksen suhteelleni artistin musiikkiin. Kuulin sen ensimmäisen kerran rätisevästä monoradiosta, jonka oli perinyt sinun äidiltäsi vuotta aiemmin. Olin seuraavana aamuna lähdössä elämäni toiselle ulkomaanmatkalle ja ensimmäiselle ilman vanhempiani. Kitarat täyttivät ilmatilan ja kappaleesta huokui aivan ainutlaatuinen ja erityinen äänimaailma. Laulu kertoi huumaavasta kaipuusta vapauteen.
     En koskaan tahtonut juosta, karata pois luotanne. Kotini tarjosi pakopaikan kaikesta pahasta, jota elämässäni muualla kohtasin. Sinä ja isä rakensitte huoneestani turvallisen. Minulla ei ollut mitään syytä sulkea rakkaita ihmisiä elämästäni tai vakaita ovia takanani.
     Springsteenin kirja ja kokoelmalevy lepäävät yhä avaamattomina yöpöydälläni. En osaa määritellä onko tämä vuosi ollut katumusharjoitus, suruaika vai yritys säilyttää hento yhteys viimeisiin päiviisi.
     Sytytän tänä iltana kynttilän sinun ja isän muistolle, kaadan lasiin viimeisen annoksen viskipullosta, avaan kirjan ja asetan levyn soittimeen. Palaan mielessäni kauniiseen kesäiltaan, jolloin kuulin Born to Runin ensimmäisen kerran. Sinä ja isä nukutte huoneessanne eteiskäytävän toisella puolella, ja minua jännittää seuraavana päivänä alkava matka.
     Minun ei tarvitse edelleenkään juosta, sillä myös henki voi olla vapaa ja toteuttaa itseään, leijua turvallisesti ilmassa vailla ennakkoluuloja ja kahleita.

Täydellisten ideoiden maailma

Istuin nälkäisenä barcelonalaisessa ravintolassa kesäkuussa 2013 ja odotin tilaamiani tapaksia. Katseeni vaelsi ympäri salia. Huomasin lampun, joka näytti tutulta. Hetken kuluttua iski oivallus. Olin nähnyt samanlaisen valaisimen turenkilaisessa rautakaupassa. Oli siis todennäköistä, että tulisin näkemään mallin vielä monta kertaa, sillä sitä valmistaa yhä edelleen ruotsalainen huonekalujätti. Tavarat liikkuvat vikkelästi maailmalla.

Kesällä 2008 kuljimme ystävien kanssa Tallinnan uudessa ylpeydessä, taidemuseo Kumussa. Suurimman vaikutuksen teki pieni ja yksinkertainen oivallus eikä suinkaan kuvataide tai rakennuksen arkkitehtuuri, joita olimme tulleet ihailemaan. Pysähdyin virolaisen 1930-luvun taiteen edessä ja havaitsin muutamassa työssä Jugend/Art Deco–vaikutteita, joita henkivät myös saman aikakauden suomalaiset teokset. Kun Suomessa nuoret Tulenkantajat pohtivat ikkunoiden avaamista Eurooppaan, oli Virolla sinne suora maayhteys. Esteettinen näkemys ja taiteen hurmoksen kokemus yhdistyivät. Virtaukset kulkivat nopeasti maasta toiseen.

Saksalainen filosofi Karl Jaspers kehitti mielenkiintoisen käsitteen akseliaika. Noin 800-200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua käynnistyi henkinen prosessi, joka yhä määrittää maailmaamme. Esimerkiksi Intiassa, Iranissa, Kiinassa, Kreikassa ja Palestiinassa ilmaantui monta poikkeuksellisen korkeatasoista ajattelijaa, jotka varsin itsenäisesti loivat ajatusjärjestelmiä, joiden peruskategorioita seuraamme yhä. Ihminen tiedosti muun muassa elämän sattumanvaraisuuden, oman olemisensa rajat, hyvän ja pahan eron ja paikkansa maailmankaikkeudessa. Samankaltaisia ideoita syntyi kulttuurirajoista huolimatta, mutta tietenkin paikalliset olosuhteet löivät omat leimansa jokaiseen systeemiin. Yksittäisten ajattelijoiden mielissä piilevä epävarmuus avasi oven uusille ja rajattomille mahdollisuuksille.

Muistako jakson Kolmas kivi auringosta -televisiosarjasta, jossa Dick Solomon lähtee kuokkimaan kirjanjulkistamistilaisuuteen? Hän on mustasukkainen kirjailijalle ja syyttää tuohtuneena tämän teosta plagiaatiksi. Peruste on yksinkertainen. Kirjassa ei ole yhtään sanaa, jota ei löytyisi englannin sanakirjasta. Esimerkki on yksinkertainen, mutta erittäin osuva. Se saa kysymään, mikä oikeastaan on alkuperäinen idea? Aatehistorioitsija Arthur O. Lovejoyn vastaa mielenkiintoisella tavalla: ideoita ja ajattelua voi ja pitää tutkia tieteenalojen, kielten ja maiden rajoja kunnioittamatta. Miksi? Koska ideat eivät kunnioita rajoja, vaan kulkevat vapaasti kaikkien niiden yli. Tämä johtaa myös siihen, että alkuperäisiä ideoita syntyy vain harvoin. Oikeastaan kaikki on vain olemassa olevien ideoiden yhdistämistä, ja parhaimmillaan uudella ja mielikuvituksellisella tavalla. Ideat ovat kytköksiä.

Muutamia vuosia sitten luin kaksi espanjalaisen menestyskirjailijan trilleriä. Jälkimmäisen maailmassa kahlasin vastentahtoisesti toista viikkoa, mutta en silti jättänyt teosta kesken. Lukuprosessin aikana vahvistui käsitys, että tunsin molemmat tarinat entuudestaan. Ensimmäisen juoni perustui Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvaan ja toisen Enkelit ja demonit -romaaniin. Oliko kirjailija varastanut ideansa ja syyllistynyt tekijänoikeusloukkaukseen? Itse asiassa vastaus molempiin kysymyksiin on kielteinen. Tekijänoikeus ei suojaa ideaa, tietoa, teoriaa tai periaatetta. Sen sijaan se suojaa itsenäistä ja omaperäistä ilmenemismuotoa. Samasta juonesta voi kehittää useamman yksitäisen teoksen, mutta sellaisenaan tekstiä ei voi laillisesti kopioida. 

Tekijällä on oikeus teokseensa. Jos toisen itsenäisen ajattelun ja kehitystyön tuloksen, teoksen, voisi korvauksetta kopioida ja ottaa omaan käyttöönsä, johtaisi se tilanteeseen, jossa vahvin, häikäilemättömin ja moraalittomin voittaisi aina. Silloinhan myös kovimmin ja äänekkäimmin huutavan pitäisi voittaa väittely.

Alkuperäisiä ideoita ei kenties esiinny missään muualla kuin Platonin filosofiassa, ja kaikki luomuksemme saattavat olla kopioita täydellisestä muodosta. Sen ei pitäisi estää mieltämme toimimasta, vaan kannustaa yhdistelemään asioita uudella ja mielikuvituksellisella tavalla.Toiset saattavat odottaa koko ikänsä täydellistä aloittamishetkeä, ja joillekin se päivä ei koskaan valkene. Vai olisiko oikea hetki juuri tässä ja nyt? Puolivalmiit ideat odottavat yhdistäjäänsä.


Fintellektuaalinen manifesti XXXVI

Coldplay: Paradise (2011)

Guy Berryman, Jonny Buckland, Will Champion ja Chris Martin voisivat kantaa yllään viittaa, johon on kirjailtu kolme sanaa: The Fab Four. Kuten hyvin tiedämme, on popmusiikin historia myöntänyt määritelmän toiselle ryhmälle, ja nimen on napannut puolestaan edellistä kunnioittava kalifornialainen tribuuttibändi. Toisaalta neljän aiemmin mainitun miehen yhtye voitaisiin tuntea myös nimellä Pectoralz tai Starfish, ellei Coldplay olisi vapautunut käyttöön juuri oikealla hetkellä.

Olisi helppoa leimata yhtyeen koko ura itsensä ja omien tunnemyrskyjen ympärillä pyörimiseksi. Coldplay on oikeastaan luonut itsestään musiikillisen taideteoksen: albumi albumilta he ovat päässeet lähemmäksi henkilökohtaista totuutta, ja kenties lopullisesti pysähtyneet sen äärelle. Samaan aikaan on sävelmaailma tehnyt kaarroksen vaihtoehtorockista erittäin raskaaksi pehmorockiksi, ja alkuaikojen hämyisät Camdenin klubit muuttuneet maailman merkittävimmiksi stadioneiksi.

Mylo Xyloto on yhtyeen viides albumi. Se on kokonaisuus, jota voisi myös luonnehtia taustatarinansa ansiosta rock-oopperaksi. Kertomuksen tapahtumapaikaksi on luotu kuvitteellinen orwellilainen yhteiskunta, Silencia. Lohtua kaiken ankaruuden keskelle luovat värikkäät graffitit ja vapautta henkivä musiikki. Rakkauden ja taivaan kuvasto kannattelee useampaa sävelmää.

Paradise kirkastaa albumin keskeisimmät teemat. Selkärankaan piirtyvä kosketinsoitinintro levittää ympärilleen hartaan tunnelman ja jouset nousevat kuljettamaan yksinkertaista sanomaa. Kuulija odottaa seuraavaa siirtoa, ja juuri silloin bassosävelet kaappaavat huomion. Yhtye soi kuin yhtenäinen olento ja selkärangassa kaikuvat tuhansien vuosien totuudet. Paradise katsoo elämää naisen silmillä. Lapsena hän kuvitteli maailman olevan toisenlainen kuin ympärillä vellova ankara todellisuus, joka iskee halutessaan rautaiset saappaansa sormille. Sanat ja sävelet henkivät sekä toivoa paremmasta että vapautta toteuttaa itseään, käydä ulko-ovesta ilman pelkoa. Kappaleen kertosäkeen kuoronostatukset saavat avaamaan verhot ja odottamaan uuden auringon nousua. Viimeisen etapin käynnistävät kiihkeät jouset, jotka hajottavat myrskyn. Paratiisi antaa lupauksen itsestään.

Hyvät kuulijat, antakaa näiden sävelten täyttää mielenne hyvällä ololla ja kuvitelkaa se hetki tai paikka, joka on lähimpänä käsitystänne paratiisista. Sulkekaa silmänne pimeällä uhkaavalta maailmalta ja aistikaa valot ja värit, jotka palauttavat kasvoillenne syksyn heikentämän hymyn. 


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (marraskuu 2017)

Me terroiristit

Equisheimin kaupunki Alsacessa on kaunis. Keskiaikainen muuri kätkee sisäänsä kivettyjä katuja, jotka kutsuvat kulkemaan menneiden ihmisten jalanjäljissä, ja värikkäitä taloja, joilla jokaisella on lukuisia tarinoita kerrottavanaan. Seurueemme liikkuu reippaasti ja tarkkailee ympäristöä. Myöhemmin valokuva paljastaa, että valppaat kulkijat säilyttivät viiden metrin etäisyyden toisiinsa. Edellisen päivän sotamuseovierailu Luxemburgin Dikrechissä (saksaksi Diekirch) oli jättänyt vahvan jäljen kollektiiviseen muistiin. Kuva on kuin kohtaus museon dioramasta.

Ylämäen jälkeen löydämme hakemamme aukon muurista ja olemme pian perillä kohteessamme. Zinckin viinitalo toivottaa seurueen tervetulleeksi. Viehättävä opas johdattaa meidät kierrokselle. Näemme viinisammiot, pullotuslinjan ja pakkaamon. Täältä on joskus lähtenyt liikkeelle valkoviinipullo, joka odottaa kotimaassa Alkon myymälän hyllyssä. Kierroksen kesto on sopiva, saamme riittävästi informaatiota ja annos sulaa mielessä kevyesti. Sen jälkeen koittaa hetki, jota olemme odottaneet. Opas nostaa eteemme kaksi pientä sankoa ja neljä viinilasia. Yksi seurueemme jäsenistä kohottaa hieman kulmiaan, ja kolmen muun silmät kirkastuvat.

Viinit seuraavat toisiaan. Rypäleiden nimet ovat tuttuja: Pinot Blanc, Riesling, Pinot Gris ja Gewürtztraminer. Oppaamme kertoo kunkin ominaisuuksista ja talon viljelyksistä. Pyörittelemme viinejä laseissa, tutkimme kyyneleitä, haemme tuttuja tuoksuja ja analysoimme makuja. Maistelemme innolla ja syljemme suussa pyörineen mitallisen sankoon. Kirjoitan lyhyitä luonnehdintoja muistikirjan taskusta löytyneelle paperille. Paul ja Philippe Zinck käyvät esittäytymässä ja vaihtavat muutaman sanan kanssamme. Kehumme heidän tuotteittaan ja asiantuntevaa opasta. He hymyilevät ja ovat luontaisesti kohteliaita. Tunnemme itsemme erittäin onnekkaiksi.

Löydämme viineistä eroja ja jokaiselle muodostuu vähitellen käsitys omasta lempirypäleestä. Kaikki ovat oikeassa. Kiinnitämme huomiomme muutamassa etiketissä esiintyvään kuvaan: viinilasista kasvaa juuret maahan. Näiden viinien ero perustuotteisiin on ilmeinen, ja etiketissä esiintyvä sana terroir korostaa laatua entisestään. Oppaamme selittää sekä käsitteen että viljelmän maaperän ja mikroilmaston merkitystä. Maistelemme sanaa suussamme. Crand Cru -viinessä aromit tulevat vielä voimakkaammin iholle, ja kunkin viinitarhan nimi etiketissä tekee tarinasta entistä kiehtovamman.

Eteenpäin, kohti Zinckin viinitaloa!

Maistelukierroksen puolivälissä yksi seurueemme jäsenistä lausuu: ”Pittääkö näitä vielä montaa maistella?” Naurahdamme ja kerromme saavuttaneemme vasta puolimatkan krouvin. Hän korjaa välittömästi sanomisiaan: ”Tarkoitan, että milloin voi lopettaa syljeskelyn ja saa aloittaa juomisen.”

Olemme hetken hiljaa. Kilautamme lopulta lasimme yhteen ja hymyilemme. Meistä on juuri tullut terroiristeja. Auringonvalo lankeaa lasioven läpi huoneeseen.

Elämästä, onnesta ja muutamasta hymystä

Perjantaina lokakuun kolmannentoista päivän iltana istuin keittiön pöydän ääressä. Avasin maukkaan oluen, aistin kiirettömästi aromeja ja pohdin illan ruokalistaa. Muistelin samalla päivän tapahtumia: inspiroivaa sähköpostikeskustelua vanhan ystävän kanssa aamupäivällä, kaiken matalapaineen ympäriltään räjäyttänyttä puhelua toiselta vanhalta ystävältä iltapäivällä ja ilahduttavaa pyyntöä ennalta tuntemattomalta blogistilta, joka lähestyi alkuillasta viestillä ja kysyi olisiko minun mahdollista kirjoittaa tarina hänen blogiinsa. Muutaman siemauksen jälkeen olo oli kummallinen, onnellinen. 

Suomalainen vanha iskelmä käskee kätkemään onnen. Olen aina ihmetellyt, miksi niin pitäisi tehdä. Onko lyhyessä onnen hetkessä jotakin moraalitonta tai hävettävää? Jos minulla on hyvä mieli, hymyilen kulkiessani. Saatan jopa hyräillä tai vihellellä. En välitä yhtään, vaikka kanssakulkijat pitäisivät minua idioottina, pudistelisivat päätään tai katsoisivat pitkään. Hymyillessä askeleetkin tuntuvat kevyemmiltä. Usein hyvä mieli tarttuu ihmisestä seuraavaan. Se on kuin virus, jota on mukava kantaa ja levittää huolettomasti.

Ihmisen elämä on kuin runo, kirjoittaa kiinalais-yhdysvaltalainen filosofi Lin Jutang: Tämä elämän rytmin kauneus olisi jokaisen tajuttava ja nautittava siitä kuin suuresta sinfoniasta, jonka johtoteema kulkee ristiriitojen kautta harmooniseen finaaliin. Toiset meistä saavat elinvoimansa ristiriidoista – kenties jopa toisen kärsimyksestä – ja unohtavat samalla oman johtoteemansa sävelkulut. Tietenkin sekä nousut että laskut kuuluvat elämään. Surulle on varattava oma aikansa, mutta iloa ja onnea ei silti tarvitse kätkeä: on muistetava elää.

Mistä onni syntyy? Unohtakaamme hetkeksi tosielämän roopeankat ja kroisospennoset, jotka eivät ehdi tai osaa nauttia elämästään, koska joutuvat huolehtimaan koko ajan valtavasta omaisuudestaan ja näkevät pimeitä uhkia ja verenhimoisia vihollisia kaikkialla. Keskittykäämme sen sijaan hetkeksi itsemme ja läheisiimme. Mikä saa minut hyvälle mielelle? Vuoden sisällä olen löytänyt kaksi levyä, joita olin etsinyt vuosikausia. Se hetki, kun pidät jotakin itsellesi arvokasta käsissäsi on kallisarvoinen eikä sitä voita mikään muu kuin levyn asettaminen soittimeen ja ensikuuntelu. Kaikkein arvokkainta ovat kuitenkin elämän pienen ihmeen, vastasyntyneen lapsen silmät, jotka tutkivat maailmaa, johon hän on juuri syntynyt. Sen hetken muistan kaikkina elämäni päivinä.

Onni syntyy pienistä asioista. Kolme päivää onnellisen perjantai-illan jälkeen lähdin aamulenkille koiramme seuraksi. Ensimmäistä kertaa viikkoihin käveleminen ei koskenut: haava oli umpeutunut ja tikit sulaneet. Harmaassa päivässä loistivat syksyn värit. Vaikka koko maailma olisi sillä hetkellä romahtanut, jaoin Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä -romaanin päähenkilön ajatukset: Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan, ja kun kävelin puistokatua pitkin hohtavan sinisen taivaan alla, olin onnellinen, ystävät hyvät, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.

Kuljin eteenpäin, katselin iloista koiraa ja hymyilin. Toistin mielessäni Bruce Springsteenin säettä: That it ain’t no sin to be glad you’re alive. 


Fintellektuaalinen manifesti XXXV

Unissakävijät II – Da Vincin ja Danten jäljet

Milanossa Teatro alla Scalan edessä levittäytyvällä aukiolla seisoo Leonardo da Vincin jykevä patsas. Kun sitä katsoo alaviistosta, jäävät takana olevat rakennukset suurmiehen jalkoihin ja ainoastaan taivas voi rajoittaa ajatusten liikkeitä. Leonardo valvoo kulkijoita vakaasti ja levollisesti. 

Maanantai, aikainen lento ja lämmin iltapäivä luovat yhdistelmän, jossa keho myöntyy helposti rentouden kutsuun. Leonardo vetäytyy taaemmas ja lempeä tuuli kietoutuu käsivarsiin. Jännitys laukeaa. Ilma kirjoittaa virkkeen: ”Jos minulla olisi runoilijan sielu, antaisin pois prosaistin käteni”. Se jää kiertämään mieleeni ja etsii tiensä yhä syvemmälle tietoisuuden tuolle puolen. Se laskee lopulta ankkurin ja keinuu pehmeästi ajatusten kevyillä aalloilla. Leonardo kuiskaa merkityksellisen sanan: ”Dante”.

Käsi koskettaa kevyesti olkapäätäni: on aika astella kadun yli ja katsastaa kuuluisan oopperatalon kauneus. Kaupassa soivat aariat ja legendat tuijoittavat hyllyiltä. Maailma on vieras, mutta kutsuva. Suuruus hehkuu kaikkialla.  

Keskiviikkona kaikki se on jo mennyttä, mutta palaa kuitenkin hetkeksi takaisin Sforzien linnan edessä. Kulman takaa avautuu eteemme Via Dante, katu, joka on saanut nimensä runoilijalta ja täyttynyt erinomaisuutta tavoittelevilla yrityksillä.  

Mustassa muistikirjassani on jäljellä vain muutamia kirjoittamattomia sivuja. Ne riittävät kenties matkan loppuun ja ehkä seuraavaan. Tarvitsen uuden. Lauseet elävät ilmassa. Vastaus katsoo muutaman kymmenen metrin päässä ikkunasta: Moleskine. Myymälä on pieni ja kapea. Tutut muistikirjat, päivyrit ja vihkot täyttävät seiniä. Tämä on minun kauppani. Hiljennyn. Hartaus voi alkaa.

Päätin muutamia vuosia aiemmin, etten pidä muita muistikirjoja kuin Moleskinen. Olen yhä varmempi päätöksestäni. Katselen ja ihailen, mutta yllätyn suuresti kun huomaan, että hyllyillä odottaa muutakin: kyniä, laukkuja, koteloita ja reppuja. Ostoskassiin sujahtaa pian pieni olkareppu ja uusi värikäs muistikirja. Olen jälleen pikkupoika, joka on saanut haluamansa, ja kannan ostoksiani Milanon kadulla ylpeänä. Mustassa kangaskassissa komeilee tuotemerkin nimi ja toisella puolen M-kirjain ja kahdeksan neliötä, yhteensä yhtä monta kuviota kuin on kirjaimia Moleskinessa.

Kävelemme kaupungin halki Pinoteca Ambrosianaan, palatsiin, jonka täyttävät kirjat, taideteokset ja tutkijat. Teokset häikäisevät himmenetyissä saleissa ja hämärä kirjastohuone henkii menneden aikojen ja kuolleiden ihmisten ajatuksia. Auringon valaisemalla terassilla minut vastaanottavat Leonardo da Vincin ja Danten rintakuvat. Ne vartioivat ovea. Suljen silmäni ja he kuiskaavat ”Älä luovu kädestäsi tai anna kenekään rajoittaa ajatuksiasi.”

Seuraavana päivänä asetan lontoolaisesta museokaupasta ostamani viininpunaisen lompakon olkarepun sisätaskuun. Olen etsivä matkalla kohti uusia kokemuksia, mutta en konsultoi. Havaintoni kulkevat repussa.

Tom Petty and the Heartbreakers: Southern Accents (1985)

Pianon sävelet kilahtavat kirkkaina, jonka jälkeen soittaja rakentaa tunnelmaa näennäisen hitaasti ja laiskasti. Rumpali lyö tasaisesti virvelirummun laitaan eikä kuulijan tarvitse odottaa pitkää introa ennen kuin Tom Petty laulaa ensimmäiset sanat. Aloittava säkeistö tuo esille olennaisimman. Kertoja on kotoisin USA:n eteläisistä osavaltioista. Hän ei kiemurtele tosiasioiden edessä: nuoremmat sukupolvet kokevat hänen aksenttinsa maalaisena, ja pohjoisen jenkeille se on synonyymi tyhmyydelle. Seuraavissa säkeistöissä kertoja purkaa lisää painoa sielultaan. Osansa saavat tapa tehdä töitä ja rukoilla, ja myös ne molemmat kietoutuvat vahvasti puhetavan ympärille. Sitä ei pääse pakoon eikä voi kiertää, ja vain aivan pieneksi hetkeksi kuljettaa uni toisaalle. Silloin kaikki on hyvin, koska rakkain seisoo yhä vierellä.

Tom Petty and the Heartbreakers rakentui Mudcrutch-yhtyeen perustalle Gainsvillessa, Floridassa vuonna 1976. The Heartbrakersin musiikillista tyyliä on luonnehdittu southern rockin ja country rockin risteytykseksi, mutta laulujen teemat ja käsittelytapa oikeuttavat myös heartland rock –määritelmän. Monet kappaleista täyttävät täydellisesti jälkimmäisen keskeiset kriteerit: musiikki on suoraviivaista, sanoitukset kertovat tavallisista työläisistä ja käsitellyillä teemoilla on yhteiskunnallinen sanoma. 

Southern Accents on hieno albumi, jonka synnytystuskat olivat melkoiset. Työskentelyn kiivaimmassa vaiheessa iski Petty turhautuneena nyrkkinsä studion seinään. Lopulta moni prosessin aikana irrallaan roikkunut osa löysi paikkansa. Levyn tuottamiseen osallistui melkoinen joukko tunnettuja nimiä: David A. Stewart, Jimmy Iovine ja Robbie Robertson. Jokaisen kädenjälki kuuluu albumilla, mutta äänityksissä syntynyt materiaali ei päätynyt kokonaisuudessaan lopputuotokseen. Osa jäi odottamaan vuoroaan. Huippunimistä huolimatta nimikkokappale Southern Accents kulki Tom Pettyn ja kitaristi Mike Campbellin vankassa ohjauksessa. Hienot ja osuvat jousisovitukset kruunaavat kappaleen kaikesta turhasta riisutun äänimaiseman. Niiden takana seisoo todellinen ammattilainen ja legenda: Jack Nitzsche.

Hyvät kuulijat, Thomas Earl (Tom) Petty on poissa, mutta musiikki elää. Southern Accents kertoo yhä muutamalla hienolla säkeistöllä, mistä hän oli lähtöisin. Juuriaan ja murrettaan ei kenenkään meistä tarvitse hävetä, emmekä voi arvioida toisiamme pelkästään niiden perusteella. Tom Petty kertoi meille syvästi tuntevista ja itsessään arvokkaista ihmisistä. Se on hienon lauluntekijän mitta.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (lokakuu 2017)