Hissimusiikkia

Maaliskuussa 2016 terroristit räjäyttivät itsensä ja panoksensa kahdessa Brysselin keskeisessä paikassa: kansainvälisellä lentokentällä ja Maelbeekin metroasemalla. Olimme suunnitelleet jo pitkään matkaa Belgiaan, mutta epätietoisuus lentoliikenteen jatkuvuudesta viivästytti lopullista varausta. Saimme viimein helpottavan tiedon, että liikenneyhteydet olivat palanneet normaaleiksi. Matkavastaavamme kääri hihansa ja etsi meille sekä lennot että hotellit. Kun tiedot saapuivat sähköpostiini, en voinut itselleni mitään ja murjaisin huonon vitsin: ”Huoneistomme lähin metroasema on tietenkin Maelbeek”. Hänen vastausviestinsä koostui kahdesta sanasta: ”Ei ole!”

Lensimme Amsterdamin kautta Brysseliin, jossa hyppäsimme junaan, joka kuljetti meidät Bruggeen. Kahden yön ja intensiivisen museopäivän jälkeen nousimme jälleen junaan ja palasimme Brysseliin. Noukimme aseman edustalta taksin, koska ajattelimme sen olevan vaivattomin tapa päästä huoneistollemme. Kuljettaja osasi sekä ajaa että puhua jalkapallosta samanaikaisesti. Maisemat vaihtuivat nopeasti. Muutaman minuutin kuluttua hän kirosi itsekseen, kaarsi auton jalkakäytävälle ja kääntyi puoleemme. Hän valitteli, että ei voi viedä meitä lähemmäksi, koska tie edessämme oli suljettu liikenteeltä. Se oli hänen mukaansa melko yleistä näillä kulmilla. Hän osoitti kädellään suunnan ja sanoi kohteemme olevan alle 500 metrin päässä vasemmalla.

Maksoimme kyydistä ja kuljettaja nosti laukkumme kadulle. Kohotin katseeni ja näin kadun päässä aiemmilta matkoiltani tuttuja korkeita hallintorakennuksia. Pidin vielä suuni supussa. Kuljimme aluksi toista sataa metriä alamäkeen ja nousimme toisen mokoman. Euroopan unionin keskeiset maamerkit olivat yhä lähempänä. Ohitimme kävellessämme useita virastoja, joiden lasipinnoilla kerrottiin, että valmiutta oli nostettu tasolle keltainen. Omalla ulko-ovellamme odotti näppäimistö. Matkavastaavamme naputteli oikeat numerot, mutta helpottavaa lukon naksahdusta ei kuulunut. Pikaisen papereiden selaamisen jälkeen totesimme olevamme kaksi tuntia liian aikaisessa. Päätimme syödä pitkän lounaan läheisessä ravintolassa. Käännyimme ympäri ja laskeuduimme takaisin kadun pohjalle. Vasemmalla puolellamme avautui pieni ja kukoistava puisto, jonka laidalta erottui metroaseman kyltti: Maelbeek.

Kello tuli pykälään, mutta ovi ei avautunut. Matkavastaava soitti varauskeskukseen ja sai uuden koodin. Pääsimme sisälle. Naureskelimme hississä alkupäivän kommelluksille ja huoneiston sijainnille. Kuulimme samassa yksinkertaisen ja hiljaisen jysähdyksen. Hissi pysähtyi. Katsoimme toisiamme. Se ei ollut räjähdys. Olimme jumissa. Soitin hissiyhtiön valvomoon. Hälytysääni pirahti useita kertoja, ja sekunnit matelivat ennen kuin virkailija vastasi. Selvitin asiamme ja osoitteemme. Seurasi pitkä hiljaisuus. Ääni tokaisi, että hissin huoltosopimus oli umpeutunut. Matkavastaavamme puuttui keskusteluun ja vastasi topakasti: ”Meille on aivan samantekevää onko sopimus voimassa vai ei. Olemme yhtiönne hississä, ja se ei liiku. Teidän tehtävänne on hoitaa meidät ulos”. Linja vaikeni. Virkailija pyysi soittamaan uudestaan kymmenen minuutin kuluttua. Puhelu päättyi. Matkavastaavamme soitti välittömästi varauskeskukseen ja kertoi tilanteemme. Vartin kuluttua saimme helpottavan tiedon: huoltomies on matkalla.

Vietimme melkoista laatuaikaa brysseliläisessä hississä. Kaikki muistamamme vitsit oli kerrottu alle puolessa tunnissa eikä kukaan oikein innostunut syvällisemmästä filosofisesta keskustelusta. Kirjallisuuden ilmiöitä sivusimme pintapuolisesti. Olin aivan varma, että hiljaisina hetkinä tunkeutui jostakin helikopterin roottorien jyminä seuraamme. Kun viimein pääsimme vankeudestamme, olimme hiestä märkiä. Hissin peili oli kosteuden läpitunkema. Huoneistomme palohälytin helähti soimaan aina, kun joku meistä viidestä avasi pesuhuoneen oven ja vesihöyry livahti huoneistoon. Yllämme todellakin kaarteli helikopteri tai useampi.

Kosteuden läpitunkema peili hississä.

Helikopterit lakkasivat lentämästä ensimmäisen päivän iltana ja naapurustoon laskeutui hiljaisuus. Käytimme Maelbeekin metroasemaa huoletta kolmena päivänä. Paluumatkalla teimme jälleen välilaskun Amsterdamissa ja luimme uutisia. Helikopterit olivat palanneet kortteleihin heti varhaisen lähtömme jälkeen, ja alueella tehtiin lukuisia terrorismiin kytkeytyviä pidätyksiä.

Seuraavalla matkallamme hissiin asteli vain yksi meistä seurueemme matkalaukkujen kanssa. Muut käyttivät portaita. Se ei johtunut mahdollisesta terrorismiuhasta, vaan muistosta belgialaisen hissiyhtiön asiakaspalvelusta: 45 minuuttia lomasta on pitkä aika tuhlattavaksi pienessä ja hikisessä kopissa.

”Meidän jälkeemme vedenpaisumus”

Iltalento puolittaa päivän, mutta antaa matkaajalle muutaman lisätunnin aikaa tutustua kohteeseensa ja suo mahdollisuuden huuhdella kaduilla pölyttynyttä kurkkua ainakin yhdellä oluella. Aamulento puolestaan katkaisee loman välittömästi.

Toukokuussa 2016 kiertelin nuoren seuralaiseni kanssa kuudennen arrondissementin katuja Pariisissa. Olimme nähneet edeltävinä päivinä kaikki tavoitteeksi asettamamme kohteet. Päämäärätön vaeltelu vaikutti hyvältä ajatukselta. Aurinko lämmitti. Latinalaiskorttelin kapeat kujat kuiskivat kertomuksia, Sorbonnen yliopiston puista huokui viisaus ja rannan bukinistien kojuilla tuoksuivat vanhat sanat. Seuralaiseni osti kaksi Vogue-lehden kansikuvaa, ja minä levykaupasta edesmenneen amerikkalaisen runoilijan ja israelilaisen muusikon albumit.

Eräällä kapealla jalkakäytävällä makasi makuupussissa väsynyt taiteilija, jonka teokset nauttivat auringonpaisteesta ja lämmöstä. Hän oli maalannut värikkään sielunsa vanhoihin oviin ja purettujen keittiökaappien tasaisille pinnoille. Saint-Germain-des-Présin luostarin kirkon kello kumahteli muutaman korttelin takaa. Siellä jossakin katujen kätköissä on seinä, jonka pintaan on kirjoitettu kauniilta näyttäviä sanoja.

Muutaman kulman jälkeen irlantilaisen pubin avoimet ovet esittivät kutsun. Kylmä olut huuhteli päällimmäisen pölykerroksen kitalaesta ja muste pyöritti lyhyitä sanoja muistikirjaan. Aika pysähtyi, mutta viisarit jatkoivat kulkuaan. Kello oli armoton.

Laskeuduin kellarikerrokseen ja löysin yhden pienemmistä miestenhuoneista, jonka olen koskaan nähnyt. Siellä oli kaikki tarpeellinen, mutta ei yhtään ylimääräistä neliötä. Yksinäiseen koppiin täytyi pujotella, koska ovi aukeni sisäänpäin, mutta ei aivan loppuun saakka, sillä takaseinä tuli vastaan nopeasti. Kun palasin hetken kuluttua käsienpesualtaalle, putosin toistakymmentä senttiä ennen kuin jalkani tavoittivat lattian. Horjahdin hieman oikealle ja käsienkuivain hörähti välittömästi päälle. Nopea vastaliike vei suoraan lavuaarille. Niiden väliin seinälle oli asennettu kapea pisoaari, jonka edessä ei onnekseni seisonut kukaan.  

Kirjoitusta muurissa (Saint-Germain-des-Prés).

Hymyilin kokemukselleni vielä noustessani portaita saliin. Huomasin, että katseiltamme piiloon jääneessä nurkkapöydässä istui kolmas asiakas, runoilija Tommi Parkon näköinen mies, joka kirjoitti kiivaasti tietokoneellaan. Olemus muistutti kirjoista ja elokuvista tuttua pariisilaista boheemia, ja siksi hänen täytyi olla amerikkalainen.

Paria päivää myöhemmin uutiskuvat kertoivat rankoista sateista ja Pariisin tulvivista kaduista. Suljin hetkeksi silmäni ja näin miehen pubissa nousevan paikaltaan ja julistavan ystävilleen: "Après nous le déluge – meidän jälkeemme vedenpaisumus". Toivottavasti makuupussissa kadulla nukkuva taiteilija on hereillä.

Aika rientää, historia toistuu?

Kesäpäivänseisaus on perinteisesti ollut pohjoisen pallonpuoliskon keskikesän juhla. Valoisan ajan kesto on pisimmillään, mutta heti sen jälkeen alkaa laskeutuminen kohti pimeää. Niin kauan kuin ihminen on viljellyt maata, on vuotuisen ajankierron ennustettavuus ollut tärkeää, sillä valo ja lämpö luovat kasvun edellytykset. Ihminen havaitsi, että luonto eli aikaansa, joka toistui sykleinä. Varautuminen talven varalle vaati erilaista uurastusta muina vuodenaikoina, ja tieto tulevasta antoi mahdollisuuden toimien oikealle ajoittamiselle. Myös uskonnolliset rituaalit löysivät paikkansa tästä kiertokulusta, ja niillä pyrittiin vahvistamaan toivottua lopputulosta.

Katse kohosi maasta taivaalle, sillä auringon, kuun ja tähtien liikkeet kertoivat tulevista muutoksista. Maa oli ja pysyi, ja taivaankappaleet kiersivät sen ympärillä. Prahan vanhankaupungin raatihuoneen seinää koristaa maailman vanhin yhä toiminnassa oleva astronominen kello, joka näyttää kahden keskeisimmän taivaankappaleen aseman ja tarjoaa tähtitieteellistä tietoa. Kerran tunnissa huomio palaa takaisin maahan, kun kaksitoista apostolia kiertää näkyvillä, jonka jälkeen kuolemaa kuvaava luuranko soittaa kelloa ja kääntää tiimalasin. Ihminen on jälleen menettänyt yhden tunnin elämästään. Mekaanisen näytelmän päättää kiekaiseva kukko. On aika astua seuraavalle tunnille.

Kello ilmaisee, että vuorokausi rientää tunti tunnilta eteenpäin, ja kalenteri osoittaa vuotuisen ajankierron. Ihminen havaitsi elämänsä rajallisuuden, ja se sai pohtimaan ajan merkitystä. Hän kirjasi menneisyytensä kronikoihin ja yritti oppia edeltäviltä sukupolvilta: voisiko historialla olla tarkoitus tai päämäärä? Syklinen aikakäsitys ei enää riittänyt. Kristinusko toi mukanaan sekä ajalle että historialle suunnan ja merkityksen: kaikki alkoi luomisesta ja päättyisi lopulta viimeiseen tuomioon. Vaikka syklisyys kääntyi lineaariseksi, toistuivat uskonnossa yhä samat vuosittaiset rituaalit.

Vanhat kartat kertovat tarinoita, jos osamme etsiä. Tietomme rajamaille, kartoittamattomille seuduille on piirretty merihirviötä ja varoituksia moninaisista kauheuksista. Ihminen pyrki täyttämään tietämyksensä aukot kuvilla ja kertomuksilla, jotka muuttuivat perinteeksi. Muutaman korttelin päässä Astronomisesta kellosta sijaitsee Vanhauusi synagoga, jonka vintille on perimätiedon mukaan piilotettu Prahan tunnetuin salaisuus, Golem. Oppinut Rabbi Löw valmisti savesta ja maasta hahmon, joka oli tuhota koko kaupungin, mutta aivan viime hetkellä hänen onnistui pysäyttää vimmainen luomuksensa. Tarina varoittaa ihmistä sekä leikkimästä jumalallisilla voimilla että käyttämästä hankkimaansa tietoa väärin. Odottaako kahlehdittu Golem yhä vapauttajaansa? Päättyykö siihen tuntemamme maailman historia?

Kristinuskon mukaan ajalla on selkeä alku ja loppu, koska Jumala on sen luonut. Myös historialla loppunsa, mutta mitä siellä odottaa? Juutalaiset vastaavat, että Messias. Kristityille se on puolestaan Jumalan valtakunnan alku. Marxin oppeja seuraavat odottavat proletariaatin diktatuuria, emansipaatioita kurjuudesta, ja edistykseen uskovat toivovat ihmisen moraalista ja tiedollista täydentymistä. Tiede esittää yksinkertaisesti fyysistä maailmanloppua, jolloin tuntemamme aika ja historia päättyvät ja käyvät sinänsä turhiksi.

Jokaisella kaupungilla on tarinansa ja levottomat sielunsa, jotka värittävät tunnettua historiaa. Vertauskuvien ja opetuksien edessä tuntee matkailija toisinaan oman pienuutensa. Aika ja historia ovat läsnä esineissä, rakennuksissa ja aineettomassa perinnössä. Prahan Astrologisen kellon edessä ne muuttuivat konkreettisiksi tuntemuksiksi. Kun paria päivää myöhemmin lentokoneemme kohosi Václav Havelin kansainväliseltä lentoasemalta ilmaan, loi pilvi tutun varjon pellolle. Se oli savimies, Prahan Golem.


Fintellektuaalinen manifesti XXXI

”Kun mahdoton karsitaan”

Vielä muutamia vuosia sitten vedin tiukan rajan työ- ja loma-ajan välille. Kun ensimmäinen lomapäivä kääntyi iltapäivään, piti minun ja työmaan välissä olla satoja kilometrejä ja mielellään myös muutama valtio. Kesällä 2014 pakkasin matkalaukkua viimeisen työpäivän päätyttyä. Tyhjensin lompakon pöydälle. Nostin luottokortin, eurooppalaisen sairaanhoitokortin, matkavakuutuskortin ja ajokortin takaisin. Kauppaketjujen etukortit ja kirjastokortti päätyivät toiseen, kotiin jäävään. Asetin mustat lompakot työpöydälle, kummankin omaan päätyynsä.

Tarkistin vielä, että tarvittavat matka-asiakirjat ovat muovitaskussa, ja niiden joukossa myös varausvahvistus London Eye –maailmanpyörään. Ehtoihin kuului, että varaajan täytyy todistaa henkilöllisyytensä ja esittää luottokortti, jolla pyörähdys ilmassa on maksettu. Siirsin passin lompakon viereen, ja pakkasin ne olennaisten papereiden seuraksi reppuun.

Saavuimme aamulla lentokentälle hyvissä ajoin. Lähtöselvitys ja turvatarkastus sujuivat nopeasti. Meillä jäi runsaasti aikaa aamiaiselle. Join kahvia ja mursin paloja croissantista, kun televisiosta tuttu pariskunta riensi käytävällä pankkiautomaatille. Mietin hetken ja päätin nostaa käteistä, jonka kävisin myöhemmin vaihtamassa punniksi. Niillä ylittäisimme ensimmäiset esteet lentokentällä ja metroasemalla. Jono automaatilla oli pitkä. Pääsin viimein kasvokkain koneen kanssa. Avasin lompakon. Ensimmäisenä loisti värikäs kirjastokortti.

Matkakumppanini pelastivat minut pahimmalta, mutta seuraavana iltana odotti todellinen testi: London Eyen asiakaspalvelija. Esitin varausvahvistuksen ja passin. Pahoittelin, että olin jättänyt luottokorttin kotiin. Käänsin erehdykseni huumoriksi ja kerroin, että on melko haasteellista matkustaa kirjastokortilla. Hän katsoi minua hetken vakavana ja lopulta naurahti: ”Älkää olko huolissanne, sir. Meillä vierailee paljon italialaisia turisteja, joilla ei ole mukanaan yhtään vaatimistamme dokumenteista”. Kymmenen minuutin kuluttua ihailimme Lontoota korkeuksista. Nauroin ensimmäistä kertaa matkamme aikana vapautuneesti.

Konsultoiva etsivä lompakossa.

Kahta päivää myöhemmin löysimme parhaan museokaupan, jossa olemme koskaan vierailleet. Ostin pienen viininpunaisen lompakon. Se on kulkenut matkassani kaikkialle. On sinänsä erittäin mielenkiintoista, että museo on omistettu henkilölle, jota ei ole koskaan ollut olemassa – Sherlock Holmesille.

The Hooters: Johnny B (1987)

Suurelle yleisölle tuntematon philadelphialainen yhtye esiintyi heinäkuussa 1985 Live Aid -konsertin Yhdysvaltojen osuuden alkumetreillä. Konsertin puuhamies Bob Geldof ei uskonut, että The Hooters olisi tarpeeksi vahva ansaitakseen paikkansa muiden artistien joukossa, mutta yhdysvaltalainen promoottori Bill Graham piti päänsä. The Hooters nousi lavalle, mutta ei silti päässyt mukaan myöhempään DVD-julkaisuun.

Yhtye saattoi näennäisesti olla melko tuntematon. Olihan se julkaissut vain yhden tunnetun albumin, mutta se on vain osa tarinasta. Sitä ennen pieni ja itsenäinen levy-yhtiö oli kustantanut The Hootersin esikoisalbumin, jota myytiin 100 000 kappaletta. Se puolestaan herätti 1980-luvun puolivälissä huippuiskussa olleen Columbian, ja seuraavan puolen vuosikymmenen aikana syntyi kolme mainiota albumia.

Viattomalta kuulostava nimi – The Hooters – tarkoittaa auton äänitorvia tai pöllöjä, mutta vuonna 1983 perustettu ravintolaketju levitti sanan tunnetuinta ja alatyylisintä merkitystä yhtyeen edellä. Ketjun tarjoilijoiden asut huokuivat seksuaalista vetovoimaa, ja asiakkaiden katseet kohdistuivat kirjaimellisesti sanaan, rintoihin. Sinänsä on yllättävää, että yhtyeen nimi kääntyi muotoon The Hooters vasta vuoden 1993 julkaistun albumin kannessa.

One Way Home on The Hootersin toinen Columbia-albumi, joka alkaa kolmen terävän kappaleen suoralla: Satellite ja Karla With A K avaavat kiitoradan, jolta klassikko pääsee kohoamaan siivilleen.

Johnny B on dramaattinen laulu, joka käynnistyy folkhenkisesti huilulla ja mandoliinilla. Pian kitarat, basso ja rummut jyrähtävät mukaan, mutta korkeimman kaiun saavat urut. Ne saattavat kappaletta eteenpäin taustalla ja painottavat tarinan käänteitä. Kappaleessa ei ole yhtään turhaa instrumenttia: huuliharpun huokaus ja kitaroiden venytykset osuvat kohdalleen. Sanoitus on sinänsä selkeä. Kertoja varoittaa Johnnya kohtalokkaasta ja vaarallisesta naisesta, joka kietoo voimattoman päähenkilön sormensa ympärille. Kenties kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin sanat antavat aluksi ymmärtää. Jos naista kuvaavan pronominin she vaihtaa substantiiviin heroin, muuttuu laulun merkitys hetkessä toiseksi.

Hyvä kuulijat, meistä jokainen tarvitsee ystävän, joka uskaltaa kertoa, milloin vihreät valot ovat jo ehtineet vaihtua punaisiksi eikä risteykseen kannata enää syöksyä täydellä vauhdilla. Siellä odottaa vain kuolema ja tuho.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (huhtikuu 2017)

Uskallatko katsoa ihmistä?

”Pahinta, mitä meidän lapsestamme saattaa tulla, on taiteilija”, pohti diplomi-insinööripariskunta Ateneumissa Auguste Rodinin veistosten keskellä. Huokaus sai minut puolestaan miettimään, onko raakojen lukujen takana muuta elämää vai voivatko pelkät numerot kertoa kaiken olennaisen? Riittääkö kannattavuusarvio tai lujuuslaskelma ennustamaan riittävästi tulevaisuutta? Numerot eivät sinänsä suo sijaa hempeilylle.

Keskiajalla kirkko rahoitti taidetta, joka kertoi jokaisella kuvallaan, kenen leipää taiteilijat söivät. Renessanssin aikana sekä ihminen että antiikin sivistys löydettiin uudestaan, ja näyttämölle astuivat rikkaat, mutta edistykselliset mesenaatit, jotka teettivät maalauksia ja veistoksia. Taidekäsitys sai luvan uudistua, ja ihmistä kuvattiin melko uskaliaasti. Renessanssi asetti ihmisen keskiöön, ja teki tästä tutkimuskohteen. Se loi perustan myös tuntemallemme humanismille.

Säännöllisesti toistuvat taloudellisesti kireät ajat saavat säästöliekkien ruokkijat katsomaan kriittisesti humanistisia tieteitä ja taidetta: onko yhteiskunnalla velvollisuus elättää tuottamatonta työtä tekeviä tai rahoittaa koulutusta, joka ei välttämättä valmista suoraan ammattiin? Viime keväänä iltapäivälehden lukijat pohtivat, onko humanisti ammattinimike, ja mihin humanistit oikeastaan valmistuvat? 1400-luvulla humanistiksi määriteltiin henkilö, joka opetti etiikkaa, kielioppia, puhetaitoa tai runoutta. Tänä päivänä he opettavat sinun lapsesi lukemaan ja kirjoittamaan, puhumaan vieraita kieliä, perehtymään kirjallisuuteen, ymmärtämään historiaa ja vieraita kulttuureja, seuramaan omaa aikaansa ja osallistumaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Elämä ilman kulttuurista sisältöä on oikeastaan tyhjää ja merkityksetöntä, eivätkä pelkät numerot tai tunnusluvut pysty kertomaan riittävästi monipuolisesta ja monimutkaisesta maailmastamme. Ne eivät ruoki riittävästi uteliaita mieliä ja auta ymmärtämään, mitä ympärillämme oikeasti tapahtuu. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka näkevät tämän hetken yli sekä tulevaan että menneeseen: taiteilijoita, jotka näyttävät, mitä kaiken takana piilee, ja humanisteja, jotka uskaltavat kertoa, jos uusilla keisareilla ei ole vaatteita yllään.

Tarvitaan myös humanisti kertomaan, että autotalleista eivät enää kajahda ainoastaan rockin sulosoinnut, vaan niissä luodaan uusia innovaatioita ja liikeideoita. Kehittäjät kokoontuvat yhteen kuin kirja- tai taidemessuilla konsanaan ja myyvät ajatuksiaan sijoittajille, mesenaateille. Ei liene sattumaa, että osaa rahoittajista kutsutaan bisnesenkeleiksi. Onko ympyrä viimein sulkeutumassa? Pitääkö vanhempien olla huolissaan myös lapsesta, joka osallistuu pitching-kisaan Slushissa? Toivottavasti osaava humanisti ehtii perehdyttää hänet puhetaidon saloihin ajoissa.


Fintellektuaalinen manifesti XXX

Manchester

Minun Manchesterini on punainen eikä Oasis lakkaa koskaan soimasta.
       Ja silti kaupungin asukkaat kantavat Unitedin punaisten paitojen ohella Cityn sinisiä ja pienempien seurojen tarjoamaa värikirjoa. Teollinen kulttuuri loi kasvualustan mielenkiintoisille artisteille ja yhtyeille, synnytti uusia tyylisuuntia ja antoi sysäyksen äänille, jotka tavoittivat koko maailman. Oasis on vain yksi monista ja yhtyeen muusikot kantavat sinistä paitaa. Toinen klassikkoyhtye, The Stone Roses, verhoutuu puolestaan punaiseen.
       Käännän katseeni hetkeksi toiseen kaupunkiin ja terävään kirjailijaan. Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on lohdullinen teos. Se kertoo kaupungista, joka yrittää toipua kitkerästä sisällissodasta. Ihmiset ovat toistensa kaltaisia, vaikka uskonnollinen vakaumus ja valtiouskollisuus vaihtelevat. Vallasta kilpailevien ryhmien välinen vihapuhe ruokkii ja toteuttaa itseään. Se on kierre, josta osallisten on vaikea päästää irti, ja sanat muuttuvat karmiviksi teoiksi.
       Tämän keskellä kaupungin asukkaat tahtovat nauttia turvallisesta arjesta, tehdä työtä ja huolehtia läheisistään, mutta ääriliikkeet tekevät sen omilla toimillaan mahdottomaksi. Kirjailija
kuvaa kaupunkiaan ja sen asukaita hellästi ja runollisesti, mutta yksi pommi muuttaa kaiken hetkessä: kauniit elämät katoavat ja tarinat jäävät kesken. Kaupunki, jossa ”kaikki kadut ovat runoja”, on hetkessä kutistunut, ja kirjan sivut muuttuneet kevyemmiksi. Pelko ja epävarmuus ovat purkautuneet turhaksi ja veriseksi teoksi.
       Toivon, että tänään punaiset, siniset ja kaikkien muiden värien kirjo liittävät kätensä yhteen ja avaavat mielensä maailmalle: yhdessä he ovat voimakkaampia, eivätkä taivu pimeän ja synkän edessä. Kun aika on jälleen kypsä, he laittavat tanssikengät jalkoihinsa, laulavat omalla erityisellä äänellään ja soittavat kiivaita rytmejä. Mutta tänään me suremme Manchesterin uhreja ja haemme voimaa yhteisöistämme, joka eivät saa sortua pelon ja vihan edessä.