Tiedonvaltaajien markkinat

”Jos tieto on valtaa, miksi valta kasvaa parhaiten siellä missä on vähiten tietoa?” Kysymyksen esitti Samuli Paronen (1917–1974) postuumisti julkaistussa teoksessa Testamentti. Oivallus saa lukijan hetkeksi laskemaan kirjan kädestään ja pohtimaan tarkemmin sanojen sisältöä, tiedon ja vallan välistä suhdetta.

Lyhyimmän vastauksen esitti Francis Bacon (1561–1626): ”tieto on valtaa”. Se ilmaisee selkeästi ja yksinkertaisesti, että tieto ja valta ovat sama asia. Tätä ajatusta seuraamalla, voi ihminen hallita todellisuutta, mikäli osaa esittää oikeat kysymykset ja muokata vastaukset metodisesti oikein. Baconille hallitseminen tarkoitti ensisijaisesti luonnonvoimien ohjaamista, ja niiden suunnitelmallista käyttöä, kuten Georg Henrik von Wright (1916–2003) erinomaisessa esseessään Tiedon puu esittää. Nykyisin me kykenemme ennustamaan, hallitsemaan ja hyödyntämään luonnonvoimia lähes samalla tavalla kuin voimme säädellä ihmisen käyttäytymistä yhteiskunnallisena olentona. Tekniikka, joka toimii vallan välineenä luontoon päin, toimii samalla tavalla myös yhteiskuntaan nähden.

Pitäkäämme edellinen havainto kirkkaana mielessämme ja katsokaamme sen läpi päätöksenteon prosessia. Luon avuksi perinteisen nelikentän. Asetan muuttujaksi vertikaaliselle sivulle tiedon, määreinään "riittävä" ja "riittämätön", ja horisontaaliselle vallan, määreinään "tahto toimia" ja "tahdon puute". Näemme pian edessämme neljä vaihtoehtoista seurausta:

1. Jos tietoa on riittävästi ja tahtoa toimia, voimme odottaa hyviä ja oikeita ratkaisuja.
2. Jos tietoa on riittävästi, mutta tahto toimia puuttuu, voimme olettaa nykytilan säilyvän.
3. Jos tietoa ei ole riittävästi, mutta tahto toimia on suuri, saamme ratkaisun, mutta erheen mahdollisuus on merkittävä.
4. Jos tietoa ei ole riittävästi ja tahto toimia puuttuvat, taannumme nykytilasta.

Miten tiedon riittävyys tai riittämättömyys ilmenee? Kuten hyvin tiedämme, on olemassa joukko ihmisiä, jotka työssään joko säännöstelevät tai tulkitsevat sekä olemassa olevaa että uutta tietoa. He toimivat portinvartijoina, mutta valitettavan usein aidan kummallakin puolella tieto ja informaatio sekoittuvat käsitteellisesti toisiinsa, ja tällöin totuudellisuuden vaatimus ei täyty.

Juuri tästä on kysymys Samuli Parosen havainnossa, jonka mukaan valta kasvaa siellä, missä on vähiten tietoa. Mitä rajoitetumpi mahdollisuus ihmisillä – kansalaisilla tai työntekijöillä – on saada elin- tai toimintaympäristöstään asianmukaista tietoa, sitä suuremman tilaisuuden se luo vallankäyttäjille toimia täysin oman tahtonsa mukaan. Paronen tekee vielä muutamia olennaisia lisähuomioita: ”Tiedot eivät yleensä pyri olemaan tosia vaan tarkoituksenmukaisia”, ”Väärinkäytetty tieto? - aina silloin kun se on valtaa” ja ”Yhteyksistään reväisty tieto on valhe”. Ideaalitilanteissa tieto kantaa aina totuuden taakkaa mukanaan, mutta toisinaan se voidaan uhrata kevytmielisesti etukäteen sovitun päämäärän edessä.

Mitä tapahtuu, kun nimeämme edellisen nelikentän toimijat? Vastaus näyttää erittäin mielenkiintoiselta. Neljännessä lepää perinteinen oman asemansa turvannut alisuoriutuja, joka ei etsi uutta tietoa tai käytä olemassa olevaa hyväkseen, eikä näe taantumista itsensä kannalta pelkästään negatiivisena ilmiönä. Toisessa istuu puolestaan henkilö, joka on tyytyväinen nykytilaan, eikä tahdo venettä heiluttamalla saada aikaan muutosta tai heikentää omaa asemaansa yhteisössään. Ensimmäisessä liikkuu energinen, dynaaminen ja utelias kehittäjä, joka on valmis omaksumaan uutta tietoa, eikä epäröi käyttää sitä parhaan kykynsä ja tietämyksensä mukaan.

Teemamme kannalta kaikkein mielenkiintoisin hahmo toimii kuitenkin kolmannella kentällä. Riittävän tai oikean tiedon puute ei estä häntä käyttämästä haltuunsa uskottua valtaa tai hamuamasta sitä lisää. Jos päätökset perustuvat vähäiseen tai olemattomaan tietoon, kasvaa mahdollisuus erheeseen. Mikäli tietoa käytetään Parosen kuvailemalla tavalla joko ”väärin” tai ”tarkoituksenmukaisesti”, niin olemme siirtyneet jo todella vaaralliselle alueelle, jossa päämäärä lopulta pyhittää kaikki käytettävissä olevat keinot. Toistuessaan erhe muuttuu virheeksi. Ensin mainittu on tahaton, mutta jälkimmäinen tarkoituksellinen, ja sopivien asiayhteyksien vallitessa täysin tuottamuksellinen rikkomus.

Tietoa voidaan säännöstellä systemaattisesti tai poimia siitä pelkästään omaan ajatteluun sopivat osat. Jälkimmäinen kuvaa osuvasti yhden ja ainoan oikean toimintatavan tai järjestelmän puolesta saarnaavia konsultteja, jotka toimillaan kiveävät avoimen ja läpinäkyvän yhteiskunnan tietä kohti tuhoa. ”Totuus ei ole tarkoituksenmukaista määrätyillä ehdoilla, se on sitä, jos on vain omilla ehdoillaan; se ei jätä mitään pois”, Samuli Paronen jyrähtää. Kaikesta huolimatta konsultit eivät ole tämän tarinamme suurimpia syntisiä. Niitä ovat vähäiseen tai valikoituun tietoon tyytyvät toimeksiantajat.


Fintellektuaalinen manifesti III

The Afghan Whigs: Somethin’ Hot (1998)

Alussa on ääni, pelkkä raapaisu. Se ei ole neula, joka naarmuttaa levyä, vaan tulitikku, joka raapaisee askin kantta. Rasahdus kulkee kaiuttimista keskelle äänten rakentamaa maisemaa, jossa liekki hulmahtaa eloon eikä tämä tuli jää kytemään. Kitaran ensimmäiset soinnut heittävät lisää bensiiniä liekkeihin, ja rumpujen rytmi on kuin tuuli, joka puhaltaa lisää voimaa roihuun. Hyvät naiset ja herrat, The Afghan Whigs on vallannut stereonne.

Greg Dulli kuiskaa ensimmäiset säkeet, ja hetken päästä mukaan liittyy kilkattava piano, joka houkuttelee astumaan hämärään baariin, jossa mikään ei ole mahdotonta. Juuri sillä hetkellä kuulija voi kuvitella kulkeneensa jo tovin New Orleansin katuja rumpujen, kitaran ja basson muodostaman kolmiyhteyden rytmissä. Silloin hänen on päätettävä, jääkö ulos vai uskaltaako ottaa vielä yhden askeleen ja seurata ääntä sisätiloihin.

1965 on The Afghan Whigs –yhtyeen kuudes studioalbumi, jolta viikonlopun säveleksi voisi poimia minkä kappaleen tahansa. Tällä levyllä bändi yhdistää omaan rock-käsitykseensä hienovaraisesti sävyjä New Orleansin monipuolisesta musiikkimaailmasta, mutta enimmäkseen soittajat istuvat tukevasti soul-junan kyydissä ja säätelevät erinomaisesti vauhdin määrää. Musiikillinen matka vie rakkauden pimeiltä sivukujilta aina hetkittäin kohti valoa ja toiveita, mutta Greg Dulli ei luovu missään vaiheessa tavaramerkeistään: tummansävyisistä teksteistä ja perinteisestä pahan pojan maineesta. Vaara elää jatkuvasti sekä sanoissa että sävelissä.

Somethin’ Hot on kappale, joka viimeistään kertosäkeeseen päästyään saa kuulijan tekemään päätöksensä. Se on yksinkertainen: seuraan ääntä kadulta kapakkaan, otan itselleni tuolin ja jään kuuntelemaan. Laulun alkupuolen kuiskaten lausutut säkeet muuttuvat siinä vaiheessa ensin lyhyeksi rääkäisyksi ja seuraavaksi voimakkaaksi tahdonilmaisuksi. Epäilyt ja ehdotukset kääntyvät vaatimuksiksi. Olemme saavuttaneet rock-musiikin ytimen, eikä laulu kätke mitään hämärien metaforien taakse. Kyseessä ovat ikuiset teemat: rakkaus ja rakastaminen.

Hyvät kuulijat, kitaroiden viimeisten sointujen ja säveleiden yhä säristessä mietin, soittiko laulun kertoja koskaan ihastukselleen. Kertomus on itsessään niin vakuuttava, että uskon ja toivon niin käyneen. Nostakaa kädet ilmaan ja antakaa musiikin viedä teidät sinne, missä kaikki on mahdollista.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (lokakuu 2011)

Tyhmyyden alitus

"Terve järki on maailmassa jakautunut paremmin kuin mikään muu, sillä jokainen otaksuu sitä olevan itsellään niin runsaasti, että nekään, joita on kaikkein vaikeinta tyydyttää jokaisessa muussa asiassa, eivät tavallisesti halua sitä enemmän kuin heillä on". Näin tyhjentävästi ranskalainen filosofi René Descartes (1596–1650) aloitti teoksensa Metodin esitys. Lainaus osoittaa epäsuorasti, ettei oikea tai kuviteltu älykkyys sinänsä riitä kertomaan kantajansa kyvyistä, vaan todelliselta oppineelta vaaditaan taitoa soveltaa omaksumiaan tietoja älyllistä ponnistelua vaativissa tilanteissa.

Kuten hyvin tiedämme, kykenee jokainen ihminen jonkinasteiseen ajatteluun erilaisista fysiologisista rajoituksistaan huolimatta. Yksittäinen ajatus säilyy epämääräisenä, kunnes se on muotoiltu ilmaisuksi, joko kirjoitukseksi tai puheeksi. Se täytyy siis lausua ääneen, jotta kanssaihmiset voivat sen omaksua ja tarkastella sitä kriittisesti. Ajattelun tärkeyttä ei voi korostaa liikaa, sillä suurin osa ihmiskunnan merkittävistä edistysaskeleista on syntynyt tietoisten oivallusten kautta. Joskus sattuma on tosin laittanut sormensa peliin, mutta asian merkityksen tunnistaminen on keskeistä.

Ajattelun vastarannalla huojuu pelottava ja hatara torni, jota voimme kutsua "ei-ajatteluksi". Kirjailija Milan Kundera (s. 1928) nimesi ilmiön vastaanotettujen ajatusten epäajatteluksi. Toteamus on oivallisuudessaan äärimmäisen kiehtova, ja sen kirjasi alkujaan Gustave Flaubert (1821–1880), joka havaitsi kuinka ihmiset pyrkivät osoittamaan oman älykkyytensä toistamalla kuluneita fraaseja, ja mitä enemmän joku niitä hallitsi, sitä viisaammalta hän vaikutti. Kaikkien alojen asiantuntija ei ole ainoastaan oman aikamme ilmiö.

Kundera käyttää ilmiöstä myös nimitystä: moderni tyhmyys. Se ei ilmene perinteisenä tietämättömyytenä, vaan omaperäisen ja yksilöllisen ajattelun täydellisenä puuttumisena. Kaikki standardisoituu, koska tiedotusvälineet levittävät samoja tulkintoja, jotka muuttuvat lopulta yhdeksi ja ainoaksi totuudeksi. Kun lumipallo lähtee liikkeelle, ei lumivyöryä voi kukaan enää estää. Toisto luo totuuden, joka säilyy juuri siihen hetkeen saakka, kunnes seuraava totuus voidaan laskea markkinoille. Tällöin ajattelusta tulee kiinteä osa viihdeteollisuutta, ja totuuden elinkaari lyhenee samanlaiseksi kuin millä tahansa tuotteella. Se tarkoittaa valmiina annettujen ajatusten hyväksymistä sellaisenaan ja kritiikittömästi, pahimmassa tapauksessa välitöntä käytäntöön soveltamista.

Suuri humanisti Erasmus Rotterdamilainen (1466–1536) omisti kokonaisen teoksen tyhmyydelle ja pilkkoi terävällä kynällään koko läntisen kulttuuripiirin palasiksi. Kärki viilsi raskaimmin viisauden rakastajien, filosofien selkänahkaa. Erasmus ei löytänyt yhtään arkista inhimillisen toiminnan aluetta, jota filosofit eivät olisi onnistuneet pilamaan, eikä historia tuntenut yhtään valtiota, jolle filosofikuninkaan valtakausi olisi ollut siunaukseksi. Hän ei säästänyt viisautensa taakse piiloutuvia, eikä häveliäisyytensä tai pelkuruutensa takia toimintakykynsä menettäneitä. Häpeä ja pelko pystyvät sokaisemaan älyn ja tuudittavat turvalliseen toimettomuuteen. Ainoastaan tyhmyys kykenee vapauttamaan yksilön moisesta taakasta, ja vain tyhmät uskaltavat toimia, jopa vastoin omaa etuaan.

Romaanissaan Olemisen sietämätön keveys Kundera kulki ilmiön laidalla. Mitä enemmän yhteiskuntamme vaurastuu, sitä enemmän luovumme käsillä tekemisestä ja harjoitamme laajamittaista henkistä toimintaa. Yhä useammalla on mahdollisuus yliopistosivistykseen, ja jokainen opiskelija tarvitsee opinnäytettään varten aiheen. Niitä puolestaan riittää loputtomasti. Katoaako kulttuuri lopulta opinnäytteiden ylituotannon alle, ja muodostuuko kirjastoista sekä arkistoista sanojen hautausmaita? Siinä tapauksessa kaiken tämän unohduksen keskellä yksi yhteiskunnan kieltämä kirja merkitsee enemmän kuin yksikään epäajatteluun perustuva opinnäytetyö tai miljardit sanat. Yksi totuudenpuhuja on arvokkaampi kuin tusina metodisesti kelvollista asiakirjaa.

Onko moinen tyhmyys valmiiksi pureskellun totuuden levittämistä? Descartes syöksyy jälleen apuun. Hänen "Cogito ergo sum" -oivalluksensa johtaa turhuuden erämaahan eksyneen viimein keitaalle. Epäilevä ja kriittinen mieli mahdollistaa oman olemassaolon havaitsemisen ja ojentaa työkalun elämän monimuotoisuuden ymmärtämiseksi.

Vanha kiinalainen virkamiesjärjestelmä perustui erittäin tarkasti määriteltyyn asteikkoon, jolla eteneminen vaati kunnostautumista opinnoissa. Toisin kuin saattaisimme kuvitella, olivat kulttuuriaineet, erityisesti kirjallisuus, hallinnon menetelmiä tärkeämpiä oppiaineita. Virkamieskunnan sivistyneisyyttä ei osoittanut kapea-alainen erikoistiedon hallinta, vaan heidän täytyi ymmärtää päätöstensä seuraukset sekä kunnioittaa inhimillistä elämää.

Jäikö se vain kauniiksi ajatukseksi? Erityisesti vaikeina ja ahdistavina aikoina ihmisten mieliin kylvetty pelko ja häpeän uhka sokaisevat älyn ja ajavat yksilöt toimettomuuteen, jopa tylsyyteen asti. Tällöin todelliset voimavarat ruostuvat,  ja pelikentän voivat ottaa haltuunsa kovaäänisemmät hyvän ja kauniin purkajat, jotka omaavat tietenkin täydellistyneen terveen järjen. Valitettavasti he perustelevat toimiensa oikeutuksen epäajattelun logiikalla. Silloin tyhmyys on alitettu.
 

Fintellektuaalinen manifesti II

Vuorovesi-ilmiö ja kuun vetovoima

Me emme osanneet 1970-luvun lopulla aavistaa, että tekstin tuottaminen voisi joskus käydä yhtä helposti kuin nykyisin. Pelkkä ajatus kannettavista tietokoneista, internet-yhteydestä tai sähköpostista olisi tuntunut mahdottomalta, pelkältä tieteiskuvitelmalta. Nopea tiedonvälitys tarkoitti ehjää puhelinkaapeliyhteyttä lehteen, jossa toimituksemme sihteeri Kirsti naputteli jutut näppärästi paperille.

Lehdessämme työskenteli tuolloin myös fiksu ja miellyttävä naistoimittaja Maija. Hänen miesystävänsä Pertti vieraili usein työmaallamme, eikä hän välttynyt huomaamasta Kirstin taitoja tai punaisia saappaita, joiden varret ylsivät lähemmäksi polvia kuin nahkaisten hameiden helmat koskaan laskeutuivat. Pertti muisti aina kehua Kirstiä, ja tämän pukeutumista tai kampausta. Vähitellen käyntien määrä lisääntyi, ja Kirstin iloinen vapautunut nauru raikui käytävillä entistä useammin.

Toimituksen naiset katsoivat säälien Maijaa ja miehet kateellisena Perttiä, jota Kirsti veti puoleensa kuin satama lähestyvää laivaa. Kukaan meistä ei osannut aavistaa, että vain yksi ihminen tiesi, mihin kaikki vielä johtaisi.

Pertin opintojen loppusuoraa häämötti, vuorovesi-ilmiötä ja kuun vetovoimaa käsittelevä opinnäytetyö kaipasi puhtaaksikirjoittamista. Kirsti suostui auttamaan, ja he sopivat aloittavansa urakan heti seuraavana lauantaina, jolloin Maijan puolestaan täytyi lähteä kanssani juttukeikalle maakuntaan.

Palasimme vasta alkuillasta ja haimme kaupungin ainoasta pizzeriasta iltapalan perinteistä lauantaista televisiohetkeämme varten. Olin levoton. Maija avasi asuntonsa oven ja kajautti välittömästi viattoman kysymyksen:
   – Miten työ on sujunut?
   Päivän uurastaneet sankarimme istuivat sohvalla, kumpikin omassa päässään. Pertti nojasi käsiinsä ja Kirsti patsasteli kuin myöhempien aikojen televisiokuuluttaja, ryhdikkäänä ja äärimmäisen hankalassa asennossa.
   – No, ei se oikeastaan sujunut, Pertti vastasi vaisusti.
   – Minun mielestäni kaikki meni aivan loistavasti. Saimme aikaiseksi monta liuskaa tekstiä, Kirsti kailotti.
   – Siis kyllä ja ei, Maija naurahti ja laski pizzalaatikon olohuoneen pöydälle.
   Minä tuijotin vuoroin joko voipunutta Perttiä tai punaisia saappaitaan sekä pitkiä sääriään esittelevää Kirstiä. 
   – Minun puolestani voimme kääriä tämän päivän lopullisesti pakettiin, Pertti huokasi.
Maija katosi keittiöön, ja hänen hartiansa värisivät.
   – Eihän ilta vielä tähän voi loppua? Kirsti hämmästeli.
   – Minä olen ainakin aivan finaalissa, Pertti vastasi ja sytytti tupakan.
  Tuhkakuppi oli jo puolillaan tumppeja. 
   – Voitko siinä tapauksessa heittää minut kotiin, en tahtosi mennä bussilla, Kirsti sanoi ja katsoi anovasti Perttiä.
   – En minä jaksa enää ajaa, Pertti vastasi ja veti yhä kiihtyvällä tahdilla henkosia tupakastaan.
   – Tai joku, Kirsti jatkoi ja katsoi minua.
   –  Minulla ei ole autoa eikä ajokorttia, vastasin.
   – Te kaikki olette… sanonko mitä, Kirsti tuhahti.
   Pertti ponnahti jalkeille, käveli huoneen poikki lipastolle, otti lompakkonsa laatikosta, veti esiin setelin ja kääntyi Kirstiä kohti.
   – Tässä on sinulle bussirahat vaivanpalkaksi.
   – Et voi olla tosissasi, Kirsti tiuskaisi ja singahti sohvalta keskelle olohuonetta.
   Hän pyörähti mielenosoituksellisesti ympäri, jotta varmasti näkisimme kukikkaan paidan alla vilkkuvan punaisen topin. Väri oli sama kuin saappaissa, mutta ei läheskään niin helakka kuin kiukusta hehkuvilla kasvoilla. Kirsti nappasi takkinsa naulakosta ja syöksyi rappukäytävään. Ovi kolahti ja hiljaisuus laskeutui.

Maija palasi olohuoneeseen viiniä ja kolme lasia mukanaan. Vasta silloin muistin laskea oman pizzani pöydälle.
   – Te ette voi uskoa, mitä kaikkea tänään on tapahtunut. Kuinka suomen kieli voi olla näin vaikeaa: "Kirjoitetaanko kuu pelkällä isolla q-kirjaimella vai niin kuin k, u ja u?", Pertti puhisi.
   – Taisimme kaikki oppia tänään jotakin, Maija sanoi rauhallisesti ja ojensi Pertille sekä pullon että korkkiruuvin.

Sen illan jälkeen en enää koskaan ollut huolissani Maijan puolesta, sillä hän oli ehdottomasti paras asiantuntija vuorovesi-ilmiötä ja kuun vetovoimaa koskevissa kysymyksissä.


Loposen arkistosta: luonnos vuodelta 2001

Säveliä vuodenvaihteeksi

Muistammeko vuoden 2014 erikoisten onnettomuuksien ja viilenneiden kansainvälisten suhteiden takia? Valoa pimeyteen loivat sentään monet musiikilliset tähtihetket, jotka saattavat kannatella meitä eteenpäin myös ensi vuoden puolella. Olen valinnut hienosta sadosta 15 mielenkiintoista albumia.

Tom Petty & The Heartbreakers: Hypnotic Eye
Levy huokuu tuttuja sävyjä, joista voi löytää kaikuja niin The Doorsin kuin The Beatlesin nuottikirjasta. Pastisseista komeimmat kunnioittavat erityisesti yhtyeen omaa tuotantoa sekä juurevaa amerikkalaisen rock-musiikin perinnettä. Kuljettaja on tuttu ja meno turvallista. Yhdentoista kappaleen matkasta jää hyvä ja levollinen mieli.

Ryan Adams: Ryan Adams
Gimme Something Good lataa heti odotukset korkealle. Kitarat ja urut soivat komeasti. Mitään ei ole liikaa, eikä ydin huku ylituotettuun äänimassaan. Edellisen albumin country-sävyt ovat väistyneet rosoisemman ilmaisun tieltä eikä Adamsin sävelkynä petä matkan missään vaiheessa. Lisämausteena on Johnny Deppin vierailu kahdella raidalla. Levyn rakenne säilyy tyylikkäänä ja tasapainoisena loppuun saakka. Artisti on loistovireessä.

Damien Rice: My Favourite Faded Fantasy
Mielenkiintoisen laulaja-lauluntekijän kolmannen studioalbumin kappaleet eivät ole lyhyitä pyrähdyksiä. Artistin keskittynyt ja tinkimätön ilmaisuvoima sekä rosoinen sielu ja pakahtuva sydän vievät välillä äärirajoille, mutta hienot sovitukset pitävät kaiken erinomaisesti koossa.

U2: Songs of innocence
”Kylmäävän hyvä levy”, kirjoitti ystäväni tekstiviestissään, eikä minulla ole siihen mitään lisättävää.

Bruce Springsteen: High Hopes
Soundien päivitys toimii erinomaisesti ensimmäisistä iskuista ja välillä kiihkeäksi yltyvästä menosta aina viimeisiin säveliin saakka. Lainakappale High Hopes aloittaa ilotulituksen, joka vyöryy lyömäsoitinten sekä puhaltimien johdattamana vääjäämättä eteenpäin. The Ghost of Tom Joad suo Tom Morellolle mahdollisuuden repiä kitarastaan eläviä ja raakoja säveliä.

The Black Keys: Turn Blue
Tuottaja Danger Mouse ja The Black Keys näyttävät jälleen, mitä täydellinen taiteellinen yhteistyö tarkoittaa. Lähes seitsemän minuuttia kestävä Weight of your love aloittaa levyn, ja vie tovin ennen kuin Dan Auerbachin tuttu ääni ui kuin salaa mukaan. Odotukset nousevat kappale kappaleelta, eikä Black Keys petä kuulijaansa missään vaiheessa. Albumi on huikea aikamatka erinomaisen yhtyeen seurassa.

Jack White: Lazaretto
Albumi pursuaa sävyjä ja elämää sekä americanaa ja äänimaisemia, jotka johtavat syvästä etelästä pohjoisille teollisuusalueille, vuorille ja rämeille. White työskentelee studiossa kuin tiedemies laboratoriossaan. Hän yhdistää sekä uudet ja erikoiset että tutut ja turvalliset ainekset mielenkiintoiseksi keitokseksi. Räjähdysvaara vaanii kaikkialla. Onko se musiikillista neroutta puhtaimmillaan?

The Afghan Whigs: Do to the Beast
The Afghan Whigs on palannut kuudentoista vuoden tauon jälkeen rakennukseen, ja vedet käyvät jälleen vaarallisiksi. Algiers suo pienen hengähdystauon, mutta lännenelokuvien äänimaisema ei poista jännityksen tunnetta. Lost in the Woods johdattaa kuulijan vielä syvemmälle. Soulin sivukujilla flirttaillut yhtye on vanhentunut ja kasvanut, mutta kiertää yhä rakkauden pimeitä katuja ja nauttii jokaisesta hetkestä. Yleisilme on kohdallaan.

Foo Fighters: Sonic Highways
Erinomaisen mielenkiintoisesti dokumentoitu musiikillinen matka halki Yhdysvaltojen: Sonic Highways on vuoden 2014 tapaus. Sävelet elävät ja kuvat pyörivät silmissä, paljon hienoja hetkiä ja loistavia vierailijoita. Rock-ilmaisu vaatii välillä raakoja iskuja ja tiukkoja lyöntejä, mutta yhtyeen tarkkuus ei kärsi missään vaiheessa. Tällä levyllä ei ole sijaa turhuudelle.

Inside Llewyn Davis – Original Soundtrack Recording
Harmaissa väreissä kuvattu elokuva 1960-luvun alkupuolen New Yorkin folk-musiikkipiireistä täydentyy tällä levyllä. Musiikki tukee erinomaisesti kaihoisaa tunnelmaa ja toimii loistavasti myös ilman kuvaa. Oscar Isaac loistaa sekä roolissaan elokuvassa että muusikkona levyllä. Marcus Mumford antaa äänensä kuulua muutamassa olennaisessa kappaleessa.

The New Basement Tapes: Lost on the River
Mitä saadaan aikaan, kun joukko muusikoita kokoontuu T Bone Burnettin johdolla luomaan musiikkia Bob Dylanin teksteihin? Kenties vuoden paras tribuutti-levy, joka uudistaa koko käsitteen sisällön. Elvis Costello ja Marcus Mumford kumppaneineen näyttävät viihtyneen hyvin yhdessä, sillä levy elää ja hengittää koko ajana. Johnny Depp sai soittaa kitarasoolon jo toisella tämän listan levyllä.

Beck: Morning Phase
Beck on luonut albumin, jonka äänimaisemaan pitää hypätä, ja kellua sävelten mukana levollisesti. Se risteyttää hienosti psykedeliaa ja folk-musiikkia, mutta lauluntekijän ote pysyy ilmavuudesta huolimatta tiiviinä eikä se jätä turhia langanpäitä irralleen. Levyn jokainen laulu on matka.

Leonard Cohen: Popular Problems
Laulajan äänensävy on madaltanut entisestään ja tahti hieman hidastunut, mutta uskottavuus ja ilmaisuvoima eivät ole kadonneet. Cohen saa kuuntelijansa pysähtymään ja unohtamaan kaiken ympäriltään hetkeksi. Se vaatii taitoa. Näissä sävelissä soi usein syvä blues.

Robert Plant and the Sensational Space Shifters: Lullaby and…The Ceaseless Roar
Levy luo erittäin mielenkiintoisia äänimatkoja maailmaan, jossa unet ja fantasiat yhdistyvät, ja jonka soisi olevan oikeasti olemassa jossakin. Rennolla otteella soitetut kappaleet luovat ympärilleen taianomaisen ilmapiirin, jota Plantin tyylikkäästi ikääntynyt ääni tukee sielukkaasti.

George Ezra: Wanted on Voyage
Nuori ja lupaava laulaja-lauluntekijä on tehnyt albumin, joka luo paljon lupauksia tulevasta.


In memoriam

Lopuksi vielä kolme sävelmää, jotka muistuttavat meitä kahdesta asiasta: menetyksistä ja elämästä.

Joe Cocker: Don’t Let Me Be Misunderstood
Jimmy Ruffin: What Becames of the Brokenhearted
Bobby Womack: Across the 110th Street


Keimo “Kemu” Musikka:  Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2014)

29 euroa ja 26 senttiä

Mistä joulumieli syntyy? Aiheellinen kysymys, jonka esittää kypsän iän saavuttanut ihminen, jolle mikään ei enää tapahdu kuin itsestään. Kaiken eteen pitää jatkuvasti tehdä enemmän töitä, ponnistella tai uurastaa. Tuli tarvitsee yhä suuremman kipinän syttyäkseen eikä juhlatunnelma käänny päälle kahvasta vääntämällä tai nappia painamalla.

 

Nyt on jouluaatonaatto ja toinen vuosituhat päättyy pian. Käymmekö viimein kohti parempia aikoja, vaikka laman jäljet näkyvät yhä ympärillämme? Pääsevätkö kaikki yhteisestä kuljetuksesta pudonneet vielä joskus takaisin radan varteen ja saavat vielä kerran nousta uudemman ja ehomman junan kyytiin? Toivon vilpittömästi käyvän niin, sillä koin tänään jotakin ainutlaatuista.

Tarkoituksenani oli käydä vuoden viimeisillä ja oikeastaan samalla myös ensimmäisillä jouluostoksilla. Marketin tuulikaapin lattialla pyöri yksinäinen valkoinen paperinpala. Nappasin sen käteeni. Katselin ympärilleni, heilutin lappua ja huudahdin kysymyksen, mutta ihmiset ympärilläni kohottelivat vain hartioitaan. Se ei kuulunut enää kenellekään. Ostoslistansa kadottanut oli kenties jo kaupan uumenissa ja yritti muistella, mitä kaikkea hänen jouluksi pitikään vielä hankkia. Vilkaisin hätäisesti tekstiä ja jähmetyin saman tien niille sijoilleni. 

Se ei ollut ostoslista. Minua tuijotti paperista kokonainen elämä, jonka numerot olivat lyhyitä. Pankkiautomaatin kuitti ei osannut väistää raakaa totuutta:

Otto: 60 € 

Saldo: 29,26 € 

 
"Kuudenkympin joulu ja alle kolmenkympin uusi vuosi", ajattelin asetellessani hieman rypistynyttä paperia muistikirjani väliin. Se saisi muistuttaa minua vielä vuodenvaihteen jälkeen tulevaisuudesta, jota olimme rakentamassa. Samalla hetkellä raskas käsi laskeutui olkapäälleni. Hätkähdin ja käännyin ympäri. 

Edessäni seisoi Joulupukki. Tuijotin häntä epäuskoisena suoraan silmiin, jotka nauroivat ja olivat tutut. Niin olivat myös sekä puheenparsi että eleet. Seuraavien minuuttien aikana kesätoimittaja vuosien takaa hymyili leveästi valkoisen partansa alta ja kertoi vanhalle opastajalleen uusimmista seikkailuistaan. Tarinan edetessä hänen hyvä mielensä tarttui. Joulu laskeutui minuun. Se oli taikuutta, mysteeri sinänsä.

 

Kotvasen kuluttua hyvästelimme toisemme, ja minä poistuin tuulikaapista takaisin kadulle. Pudotin puolet konjakkirahoistani keräyslippaaseen. Hain konditoriasta ihanan lehteviä joulutorttuja ja toisaalta vielä pullollisen maukasta hehkuviiniä. Kotiin palattuani kutsuin samassa rapussa asuvat itseni kaltaiset yksineläjät seurakseni glögille. Kuulin kolme uutta ja mielenkiintoista elämäntarinaa, jotka talletin myöhemmin illalla muistikirjaani. Ne olivat odottaneet vuosia vain yhtä, kuuntelijaa.

    

Loposen arkistosta: julkaisematon kolumni vuodelta 1999 

(Toimittaja huomauttaa, että alkuperäisessä tekstissä mainitut markat on muutettu euroiksi.)

Jäikö joulukuusen alle vielä tilaa?

Julkaisen kymmenen vinkkiä vuoden 2014 levyistä Facebook -sivulla: Kirjoituksia toisesta kerroksesta: Mika Kempas. Klikkaa sinistä F- logoa, niin pääset tutustumaan mielenkiintoisiin valintoihini.

Valoisaa joulua!

Keimo "Kemu" Musikka