Säveliä vuodenvaihteeksi

Vuosi 2015 jää historiankirjoihin ikävien aiheiden takia ja musiikki joutui kirjaimellisesti tulilinjalle. Onneksemme nämä tapahtumat eivät estä artisteja harjoittamasta ammattiaan, sillä juuri tällaisina aikoina tarvitsemme kaikkein eniten sävelten lohdutusta. Olen valinnut vuoden kattauksesta viisitoista mielenkiintoista albumia, jotka julkaistiin tammikuun ja lokakuun välisenä aikana.

Alabama Shakes: Sound & Color
Hetkittäin kuulijan valtaa tuttuuden tunne: ”olen kuullut tämän ennenkin”. Juuri sillä hetkellä Alabama Shakes –yhtyeen laulukirjassa kääntyy uusi sivu ja odottamaton tapahtuu. Yhtyeen toinen studioalbumi nostaa tekijänsä muutaman askelman muita korkeammalle. Taidokkaasti punotut äänet ja värit ottavat omansa, mutta tekevät samalla kunniakierroksen rockin ja soulin stadionilla.

Calexico: The Edge Of The Sun
Calexico kulkee omilla raiteellaan eikä uusin levy tee irtiottoa aikaisemmasta tuotannosta. Keskitempoiset sävelmät kuljettavat tarinoita eteenpäin ilman suurta vimmaa tai raivoa, mutta latautuneen tunnelman voi aistia jokaisella luonnonmukaisesti soitetulla raidalla ja kappaleiden takaa pilkistävästä intohimosta. Calexico on kuin vilvoittava keidas metallisten ääniraitojen täyttämässä radioaaltojen kuivassa autiomaassa.

Gary Clark Jr. : The Story of Sonny Boy Slim
Jos kuvittelet bluesin olevan tylsää, tartu tähän Gary Clark Jr:n levyyn. Clark vie sinut retkelle, joka alkaa äänellisestä perinnemaisemasta, mutta jo ensimmäisten minuuttien aikana on jo selvää, etteivät juuret ehdi kasvaa maahan.  Hän vie ilmaisunsa monta astetta pidemmälle. Vaikka bluesin historiallinen kitaraelementti on läsnä vahvasti, koukkaavat laulumelodiat monesti soulin ja gospelin syvyyksiin ja rytmivalinnat kierrättävät mustan musiikin historiaa puuvillapelloilta urbaaniin sykkeeseen.

Father John Misty: I Love You Honeybear
Vuoden 2015 Hullu hatuntekijä on löytynyt. Laulaja-lauluntekijä Joshua Tillman on punonut toiselle Father John Misty -albumille joukon sävelmiä, joiden maailma on uskomattoman viehättävä kaikessa omituisuudessaan. Strange Encounter kulkee sävelmänä popmusiikin tuttuja mahtipontisen kauniita polkuja, mutta Bored In The USA näyttää kirjaimellisesti keskisormea kaikille kauniille lupauksille. I Love You Honeybear on vuoden piristävin albumi.

Rhiannon Giddens: Tomorrow Is My Turn
The Carolina Chocolate Drops –yhtyeen laulaja Rhiannon Giddens osoittaa erinomaisuutensa tulkitsijana ensimmäisellä sooloalbumillaan. Hän liikkuu suvereenisti sekä gospelin ja countryn että rockabillyn ja ranskalaisen laulelman rajapinnoilla. T Bone Burnettin tyylikäs tuotanto tukee laulajaa koko matkan ajan ja musiikin dramatiikka kantaa ensimmäisistä sävelistä viimeisiin huokauksiin saakka. Tomorrow Is My Turn on vuoden tyylikkäin kokonaisuus.

Jason Isbell: Something More Than Free
Isbellin uusin albumi jatkaa edeltäjänsä Southeasternin jalanjäljillä. Kenties se ei ole kaikilta osa-alueiltaan yhtä vahva ja ehjä, mutta seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Isbell päivittää hienosti amerikkalaista perinnemusiikkia, countrya ja americanaa 2000-luvulle: tunteet ovat aitoja ja tarinat rehellisiä. Tästä ei puutu kuin leirinuotio tai hämyinen kantapöytä.

Sam Lee & Friends: The Fade In Time
Jos haluat tehdä matkan vuosisatojen takaiseen Britanniaan, anna Sam Leen albumin johdattaa tietäsi. Leen musiikki ei ole muodikasta tai flirttaile moderneilla soundeilla, vaikka äänimaisema on toisaalta sidottu omaan aikamme. Muun muassa harppu, puhaltimet, viulu, ukulele ja lyömäsoittimet kuljettavat laulumelodiat kauas historiaan, vaikka sovituksissa soivat toisinaan myös uudemmat rytmit.

Mumford & Sons: Wilder Mind
Kahdella ensimmäisellä levyllään he opettivat meidät rokkaamaan banjon tahtiin, mutta kolmannella akustiset soittimet ovat lentäneet nurkkaan ja sähköiset vallanneet tilan. Mumford & Sons -yhtyeen kolmas albumi ei enää edusta sitä musiikkia, johon kerran rakastuin, mutta se on ehdottomasti uuden romanssin alku. Soundi on ottanut askeleen loogiseen suuntaan, mutta laulunkirjoitustaito ei onneksemme ole kadonnut mihinkään.

Muse: Drones
Albumi on kuin kooste kolmesta edeltäjästään, sillä yhtyeen musiikin vahvimmat elementit ovat jälleen vahvasti esillä: väkevät kitarariffit, iskevät laulumelodiat ja tiukka yhtyesoitto. Kuuntelija voi nähdä edessään heijastuksen Matthew Bellamyn rockkukkoilusta sekä Chris Wolstenholmen ja Dominic Howardin tiukasta rytmityöskentelystä, joka viimeistään kietoo dramaattiset kappaleet tiukaksi paketiksi.

New Order: Music Complete
Yhtyeen kolmas tuleminen on juhlallinen. Levyn avausraita Restless osoittaa jo heti ensihetkistä alkaen, että melodioiden ja rytmin yhdistäminen on yhä hallussa. New Order osaa tasapainoilla orgaanisen yhtyesoiton ja syntetisaattorisoundien ristiaallokossa. Toisaalta yhtye osaa myös nauraa itselleen, jonka hulvaton Tutti Frutti viimeistään osoittaa. Tanssikengät jalkaan: nyt mennään!

The Staves: If I Was
Kolmen englantilaisen Staveley-Taylorin sisaruksen äänet soivat harmonisesti yhteen ja antavat kappaleille riittävästi ilmaa siipien alle. Tuottaja Justin Vernon (Bon Iver & Volcano Choir) antaa sävellyksille tilaa elää ja liikkua eikä tunge turhia instrumentteja tai efektejä pilaamaan tunnelmaa. The Stavesin maailma on kuin kirkas ja kuulas talvinen päivä, jonka päätteeksi takkaan sytytetään tuli ja nautitaan viimeiset sävelmät lämpimän glögin kanssa.

Sufjan Stevens: Carrie & Lowell
Sufjans Stevens palaa folkjuurillleen taidokkaasti yhdentoista hienon kappaleen voimalla, joiden taustalla seisoo hänen oma äitinsä muiston varjo. Skitsofreniaa sairastanut äiti jätti perheensä, ja siitä tuskasta kumpuaa tämän levyn ydinajatus. Fourth of July saattaa olla vuoden 2014 kaunein ja koskettavin laulu, ja se puolestaan nostaa Sufjan Stevensin suurien lauluntekijöiden kastiin. Totuus sattuu.

Ryley Walker: Primrose Green
Alussa on sävelmä ja sanat. Seuraavaksi sen ympärille rakennetaan äänimaisema. Soittajat tietävät minne ovat matkalla, ja siksi he voivat heittää kartan roskakoriin. He täyttävät tyhjän tilan soitolla, joka osittain perustuu improvisaatioon ja tunnelmaan. Ryley Walker kertoo käyttävänä ääntään kuin John Coltrane saksofoniaan. Tämä saattaa kuulostaa aluksi kaoottiselta, mutta kaikki on hyvin, erittäin hyvin. Nojaa rennosti taaksepäin ja nauti kyydistä.

Matthew E. White: Fresh Blood
Tämä albumi tarjoilee hienoja sävellyksiä ja mainioita orkestraatioita, joita Whiten välillä ujolta kuulostava ääni vie vääjäämättä eteenpäin. Ujous on kuitenkin tyylikeino, joka loistaa omimmillaan Rock & Roll is Cold -kappaleen kierossa huumorissa. Levyn soulin ja gospelin värittämissä äänimaisemista Whiten ääni on löytänyt kotinsa, jossa kuulijan on levollista viettää aikaansa.

Cassandra Wilson: Coming Forth by Day
Moni artisti muisti Billie Holidayn syntymän juhlavuotta ja teki hienoja tulkintoja klassikoista. Cassandra Wilson on versioinut Holidayta jo aiemmin, mutta nyt suunta on toisenlainen. Jazzin kuningatar uskaltaa ottaa muutaman askeleen varjoihin ja seisoa ylväästi näiden dramaattisten tulkintojen takana ja toisilla musiikkikentillä kannuksensa ansainneiden muusikoiden edessä. Yhdessä he puhaltavat uutta eloa muun muassa ikoniseen Strange Fruit -kappaleeseen.

Pikainen paluu menneisyyteen

Nostan vielä vuoden 2014 sadosta muutaman albumin.

Ray Lamontagne:  Supernova
Laulaja-lauluntekijän viides levy on herkullinen kattaus. Näissä kymmenessä kappaleessa sovitusten retrohenkisyys hivelee korvaa.

John Mellencamp: Plain Spoken
Mellencamp elää ja voi hyvin. Jälleen kerran hän osoittaa, että vähemmän on enemmän.

The Secret Sisters: Put Your Needle Down
The Secret Sisters tarjoa hyväntuulisen matkan amerikkalaiseen musiikkimaisemaan. Laulu ja sovitukset ovat kohdallaan.


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2015)

Tiedämmekö, että on joulu?

En ole varma käynnistyivätkö tapahtumat naapurin lukiolaistytöstä, joka kävi kastelemassa kukkiani matkoilla ollessani. Hänen hymynsä valaisi aina koko rappukäytävän ja kevyet liikkeet säteilivät pelkkää hyvää oloa ympärilleen. Odotin pelokkaana sitä päivää, jolloin joku särkisi hänen sydämensä ja rikkoisi kauniin sielun. Onnekseni ja tietääkseni se päivä ei ole koittanut vielä.

Toisaalta tarina voisi alkaa toisesta nuoresta ihmisestä, musadiggarista, joka vieraili säännöllisesti toimituksessamme ja toi aina tullessaan uuden levyarvostelun. Nautin keskusteluista hänen kanssaan, vaikka olin vanhan liiton miehiä: 1960-luvun jälkeen mitään merkittävää ei ole julkaistu ja kevyen musiikin tähdet ovat pelkästään muovisia egoisteja. Tätä en tietenkään nuorelle miehelle koskaan kertonut, vaan kuuntelin kohteliaasti hänen intoiluaan ja esitin yleensä muutamia melko asiallisia kysymyksiä. Se sai hänet aina innostumaan enemmän. En yllättynyt, kun hän myöhemmin päätyi töihin radioon. Kuuntelen yhä mielelläni hänen ohjelmiaan.

Tarinan lähtölaukauksen saattoi myös ampua levykauppias, jonka liikkeessä piipahdin säännöllisesti perjantaisin työviikon päätteeksi. Rupattelimme maailman ilmiöistä ja tietenkin musiikista. Hän yritti vetää minut väkisin uudelle vuosikymmenelle, mutta 1980-luku ei tuntunut omaltani millään tasolla. Kaipasin stadionluokan esiintyjien sijasta pieniä ja hämyisiä klubeja, folk- ja bluesartisteja sekä inteemejä musiikkituokioita ja kelvollisesti kerrottuja tarinoita. Levykauppias oli armoitettu bluesmies, mutta piti silti mielensä avoimena kaikenlaiselle musiikille. Tein toisinaan pieniä myönnytyksiä, mutta jo muutaman vuoden tuttavuuden jälkeen ostin muutamia melko mainoita uutuusalbumeja ja surin yhdessä hänen kanssaan Stevie Ray Vaughanin surullista kohtaloa. Taisimme jopa kumota lasilliset viskiä liikkeen takahuoneessa hienon muusikon muistolle ja virtuoosimaiselle kitarankäsittelytaidolle. Tuohon kaikkeen vaadittiin vain pieni hetki eräänä jouluna.

Joulukuun alussa vuonna 1984 kauppias matkusti äänentoistoalan messuille Lontooseen. Pyysin häntä pitämään silmänsä ja korvansa auki, jotta voisi tuoda tullessaan neljä kappaletta Britannian singlelistan joulun ykköshittiä. Aluksi se oli vitsi, mutta kauppias innostui ja lupasi hoitaa asian. Hän halusi kuitenkin tietää, miksi levyjä piti olla neljä ja mikä sai minut haluamaan nimenomaisesti listaykkösen. Kerroin lahjoittavani ne naapurin mukavalle tytölle, levyarvosteluja kirjoittavalle nuorelle miehelle ja kahdelle kummilapselleni. Tahdoin osoittaa, ettei Loponen ollut vielä täysin kalkkeutunut ja sulkeutunut pelkästään menneiden vuosikymmenten musiikillisten haamujen seuraan. Kauppias nauroi ja lupasi perehtyä huolellisesti aiheeseen, sillä hän joutusi lopulta arvaamaan voittajan, koska matkan päättyessä olisi jouluun aikaa kolmatta viikkoa.

Pari päivää ennen joulua muistin sopimuksemme ja ryntäsin töiden jälkeen liikkeeseen. Tornitalon ikkunoissa loisti toinen toistaan kirkkaampia ja värikkäämpiä valoja. Levykauppiaan koristelut olivat hillitymmät: yksinkertainen kynttelikkö näyteikkunassa ja pieni enkeli kassakoneen vieressä. Nähdessään minut hän hymyili arvoituksellisesti ja poistui takahuoneeseen. Hän palasi mukanaan armeijan leipälaukku, jolla minun pitäisi kuljettaa lahjat saajiensa luokse, enkä saisi missään nimessä tutkia sisältöä ennalta. Naurahdin, mutta ymmärsin hänen olevan tosissaan. Lupasin tehdä juuri niin kuin hän halusi. Hän ojensi laukun ja kertoi olevansa varma, että siellä todellakin oli ykköshitti. Tiukka katse vakuutti myös minut. Se oli erittäin omituinen tunne.

Jouluaattona ensimmäinen pysähdyspaikkani oli veljeni koti. Viimeisen joulupuurolusikallisen jälkeen avasin viimein leipälaukun ja ojensin ensimmäisen levyn kummityttärelle. Petyin nähdessäni kansikuvan, joka oli mielestäni todella mauton. Kaiken lisäksi näin sanan ”Christmas”. Jäykistyin kauhusta, sillä ajattelin kauppiaan pilailevan kustannuksellani. Kummitytär kiljaisi terävästi. Jähmetyin täysin. Hän ryntäsi luokseni ja rutisti oikein kunnolla. Olin entistä hämmentyneempi. Seuraavassa paikassa myös kummipoikani oli silmin nähden liikuttunut lahjasta, vaikka yritti käyttäytyä hillitysti. Kolmannessa kohteessa musadiggarin isä puolestaan juoksi perääni ja ojensi minulle pullon hyvää italialaista punaviiniä. Olin todella ihmeissäni.

Suurimman yllätyksen koin iltapäivällä naapurissa. Viehättävä nuori lukiolainen halasi ja antoi minulle metallirasian, joka oli täynnä hänen leipomiaan herrasväen pikkuleipiä. Ojensin hänelle levyn eikä se ollutkaan viimeinen. Leipälaukkussa oli vielä viides, jonka kanteen oli teipinpalalla kiinnitetty hillitty englantilainen joulukortti. Kauppias oli kirjoittanut siihen koristeellisella käsialalla lyhyen joulutervehdyksen.

Kun viimein pääsin kotiin, asetin levyn soittimeen. Rumpujen ja syntetisaattoritaustan päällä kilahti joulukello kahdesti. Se loi vaikutelman melko perinteisestä joululaulusta. Aluksi olin pettynyt, mutta pian kappale kulki ennalta-arvaamattomaan suuntaan ja solistit vaihtuivat koko ajan. Kun irlantilainen artisti huudahti ”Well tonight, thank God it's them instead of you”, valuivat kyyneleet silmistäni. Olohuoneen täyttänyt musiikki osoitti, etteivät kaikki maailman rocktähdet ajatelleet ainoastaan itseään. Kohotin maljan mainiolle levykauppiaalle ja kuuntelin laulua yhä uudestaan kyntttilöiden valaistessa jouluyötä.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1992

”Ne tekevät sen itse”

Olenko tulossa vanhaksi, koska vuosi 2015 vaikuttaa hullummalta kuin moni edeltävä? Alkuperäisen julkaisusuunnitelman mukaan minun piti kirjoittaa pääasiassa kulttuurista ja luovuudesta sekä piipahtaa ainoastaan hetkeksi ihmismielen pimeälle puolella. Suunnitelma sai ensimmäisen särön jo tammikuussa, kun terroristit iskivät Charlie Hebdo -satiirilehteä vastaan. Sen jälkeen iskut inhimillisyyttä ja älyä vastaan lisääntyivät monella rintamalla.

Huumori on vaarallinen ase älykkään ihmisen käsissä. Diktaattorit ja totalitaristiset järjestelmät kääntävät yleensä alkuperäisen idealisminsa fanaattisuudeksi, jolloin huumorille ei jää sijaa. Tyhjänpäiväisille asioille nauraminen on sinänsä melko vaaratonta, mutta älykäs huumori iskee kohteeseensa odottamattomasta suunnasta, eivätkä keisarit halua kansan muistuttavan heitä alastomuudestaan. Pahimmassa tapauksessa humoristit tekevät työtään henkensä kaupalla.

Kapinalliset mielet synnyttivät rock-musiikin ja monet sen alalajit. Taitavat lauluntekijät loivat vuosikymmenten aikana tuttujen perussointukulkujen lomaan uusia sävelmiä sekä mieltä nostattavia instrumenttiosuuksia ja loistavia sooloja. Legendaariset jazz-muusikot veivät improvisaation pidemmälle ja yllätyksellinen matka jatkuu yhä. Lahjakkaat ja avoimen mielet synnyttävät yhä uusia tapoja ilmaista itseään, yhdistellä tyylilajeja ja kertoa tarinoita. Vapaat sielut kykenevät luomaan elämää suurempia teoksia, jotka jopa surullisuudessaan voivat säteillä iloa ja toivoa ympärilleen. Sitä eivät puolestaan uskonnolliset fundamentalistit suvaitse, ja juuri siksi terroristien iskut satiirilehteen ja rock-konserttiin olivat tarkoin harkittuja.

Riittävän älykäs ihminen kykenee havaitsemaan ja kyseenalaistamaan ilmiselvän propagandan. Pääministerin televisiopuhe jätti monta kysymystä avoimeksi eikä valistunut kansalainen saanut riittävästi luotettavaa tietoa. Myöhemmin pääministeri leimasi eriäviä mielipiteitä esittävät melko kevyesti ”kaiken maailman dosenteiksi”. Vain hetkeä aiemmin oli opetusministeri lähestynyt korkeakouluja melko erikoisella paimenkirjeellä ja sitä ennen valtiovarainministeri leimannut professorit laiskoiksi. Jotta kuva olisi täydellisen koominen, ovat hallituksen keskeiset ministerit onnistuneet kerta toisensa jälkeen tekemään itsensä naurettaviksi sekoillessaan numeroiden ja hatusta vedettyjen faktojen kanssa sekä osoittaneet tuntevansa perustuslakia ja muita säädöksiä heikosti.    

Terroristien tavoitteena on luoda kauhua ja hämmennystä, mutta lähes yhtä pelottavaa on tieteellisen tutkimuksen synnyttämien johtopäätösten sivuuttaminen ja humanistis-yhteiskuntatieteellisten oppiaineiden aliarvioiminen. Se johtaa omanlaiseensa fundamentalismiin, jossa huumorille ja musiikille ei ole sijaa. Kaiken lisäksi se luo uusia edellytyksiä entistä kovemmille asenteille, joita muun muassa maahanmuuttokriittisiksi itseään kutsuvat viljelevät. Jos emme osaa hyödyntää 1990-luvun laman opetuksia, kuinka monta Olli Immosen, Laura Huhtasaaren tai James Hirvisaaren opetuslasta meillä onkaan soihdunkantajina parinkymmenen vuoden kuluttua? Ja minne unohtui ulkoministerimme lupaama ”perusteellinen harjaus”?

Irwin Shaw'n viisaat sanat, ”I might mistrust intellectuals, but i'd mistrust nonintellectuals even more”, kuvaavat aikamme erinomaisesti. Ihmiset, joita sivistys ei ole päässyt pilaamaan, saavat säilyttää ja jalostaa vuosituhantista metsäläisasennettaan mikäli laivamme kurssi ei käänny ajoissa ja emme lopeta sivistyksellisen tasa-arvon alasajoa. Tässä tilanteessa on sana jälleen muuttumassa lihaksi, sillä Paavo Haavikko maalaa edelleen kuvaa ajastamme: ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse”. Onneksi meillä on vielä huumori ja musiikki, jotta voimme nauraa ja tanssia sekä iloita ja laulaa myös ensi vuonna.


Fintellektuaalinen manifesti XIII

Auringonkukkia ja rikkaruohoja

Kaksi historioitsijaa vietti iltaa pienessä ja tunnelmallisessa pubissa 1990-luvun alkupuolella. Opinnot olivat loppusuoralla ja työmarkkinat tukossa. Heitä odotti epävarma tulevaisuus. Harjoittelujakso valtionhallinnossa toi hieman lohtua ja muutaman kuukauden säännölliset tulot tervetulleen muutoksen ruokavalioon. Toinen ehdotti yrityksen perustamista. Yleinen kiinnostus sukututkimukseen oli lievässä nousussa, ja sillä alalla saattoi piillä mahdollisuus itsensä työllistämiseen. Mainoslause syntyi hetkessä: ”Sukulinja Kustaa Vaasaan 50 000 ja Kaarle Suureen 100 000 markkaa!” Olisiko joku ollut valmis maksamaan ennalta sovitusta tuloksesta jäi kuitenkin arvoitukseksi, sillä moraali peittosi nopeasti rahanhimon ja liikeidea kuivui kasaan.  

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tilanne on toisenlainen. Tiedosta on tullut poliittista kauppatavaraa. Sen logiikka toimii näin: aluksi luodaan joukko käsitteitä, jotka myydään kansalaisille yhtenä ja ainoana totuutena, jolla myöhemmin perustellaan kaikkia keskeisiä valmistelussa olevia asioita ja myöhempiä päätöksiä. Se sallii toisinaan myös pienet lipsahdukset, joissa luku 10 voidaan korvata luvulla 90. Onhan niiden summa järjestyksestä riippumatta joka tapauksessa tasan sata. Tämänkaltainen keinotekoinen maailmanselitys saa tosin valistuneen kansalaisen epäilemään jo lähes kaikkea.

Oman aikamme taloustietäjät tulkitsevat samaa aineistoa eri tavalla: Elvytys ei toimi, koska se kasvattaa valtion velkaa tai kurjistava politiikka lisää ainoastaan epätasa-arvoa. Nämä asiantuntijat saavat korvauksen työstään ja tutkimuksen lopputuloksen pystyy melko varmasti päättelemään pelkästä rahoittajaninstituution nimestä. Keisari Kaarle Suuren perilliset saavat ratsastaa riemuitsevan kannattajajoukon keskelle.

Auringonkukka herää aamuun auringon noustessa ja seuraa taivaankannella liikkuvaa loistoa iltaan saakka, kunnes on jälleen aika käydä levolle. Samalla tavalla intellektuellit käyttävät päivänsä Pohjois-Korean kaltaisissa maissa. Valtio tai johtaja on valo, jota heidän täytyy seurata päivästä toiseen. Poikkipuoliset sanat johtavat karkotukseen, sisäiseen tai ulkoiseen maanpakoon. Esimodernina aikana se olisi merkinnyt pakkosiirtoa sivistyksestä periferiaan barbaarien keskuuteen. Tänään kaikki on toisin, kuten Joseph Brodsky asian hienosti tiivistää: Totuus tässä asiassa on se, että diktatuurista ihminen voidaan ajaa maanpakoon ainoastaan demokratiaan.

Olisiko nyt tullut aika vaihtaa uudet pelaajat kentälle? Voisimme siirtää tuomiopäivää julistavat taloustieteilijät ja omaa aikaansa käyvät velkakellot hetkeksi vaihtopenkille sekä korvata ne tiedolla ja tutkimuksella, sosiologeilla, historioitsijoilla ja filosofeilla. Juuri nyt tarvitsemme ennen kaikkea tulkkeja, jotka ymmärtävät ihmisyyttä ja ihmisenä olemisen haasteita. Toisin sanoen kaipaamme sivistyneitä ihmisiä, humanisteja ja älymystöä, jotka kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja Laura Linstedtin sanoin voivat paljastaa huiputuksen, sumutuksen, kulutuksen ja kuristuksen. Valitettavasti tieteentekijöiden ja totuudentavoittelijoiden tie kapenee entisestään ja uusien sukupolvien mahdollisuus sivistykseen heikkenee. Samalla kriittisten äänien on vaikeampi päästä esille ja demokratiassa maanpakolaisuus tarkoittaa marginaaliin ajautumista.

Auringonkukat seuraavat yhä valoa, mutta onneksi maasta nousee toisinaan reheviä rikkaruohoja, jotka muistuttavat elämän monimuotoisuudesta. Ne saattavat kysyä: olemmeko matkalla kohti auvoiselta vaikuttavaa Ankkalinnaa, jonka keskeisimmällä tontilla ei seiso kirkko tai yliopisto, vaan Roope Ankan rahasäiliö? Vai käykö meille kuin Konstantinopolin asukkaille Mika Waltarin Johannes Angelos -romaanissa? Valloittaja säästi kirkonmiehet ja köyhän kansan, joka ryhtyi tekemään työtä valtakunnan rikastuttamiseksi. Mutta filosofeja hän ei armahtanut.

Fintellektuaalinen manifesti XII

"Meillä on aina Pariisi"

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo: kolme merkittävää sanaa, jotka vuoden 1789 Ranskan suuri vallankumous teki tunnetuksi kaikkialla Euroopassa. Jälleen kerran on näitä ideaaleja vastaan hyökätty häikäilemättömästi, kahdella rintamalla.

Terroritekoja, jotka kohdistuvat syyttömiin siviileihin ei voi koskaan selittää tarkoituksenmukaisiksi. Monta ainutkertaista ja tärkeää elämää on poissa. Menetyksen tuska on laskeutunut pyytämättä moneen kotiin.

Surun rinnalla elää viha, joka ei kohdistu pelkästään iskujen tekijöihin. Sijaiskärsijöiden etsiminen on alkanut, ja heitä on jo löydetty. Voimakkaat maahanmuuttokriittiset äänet kasvavat ja keskeisten vaikuttajien päivitykset sosiaalisessa mediassa saavat koko ajan uusia tykkäyksiä. Valitettavasti tämä joukko ei ymmärrä kannattavansa terroristien joukkuetta. Vihan lietsominen tekee maaperästä entistä otollisemman rekrytointialustan kaikille ääriliikkeille, yhtä lailla uskonnolliselle fanatismille kuin äärinationalismille.

Kumpikin ryhmä ajaa samaa asiaa: maailmaa, jossa vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät toteudu. Se ei ole Ranskan suuren vallankumouksen alkuperäinen tavoite eikä edistä parlamentaarisen demokratian kehitystä. Se tie johtaa yhä suurempaan inhimilliseen kärsimykseen, jota toivovat vain diktatuurien kannattajat.

Veikko Huovinen opetti, että hulluille pedoille on naurettava ajoissa. Tänään on vielä kyynelten aika, mutta ehkä jälleen huomenna voimme nauraa kaikkien vihanlietsojien pienelle ja ahtaalle maailmakuvalle. Neil Young täytti tällä viikolla 70 vuotta, ja hän kehottaa meitä yhä rokkaamaan vapaassa maailmassa. Aion tehdä juuri niin, tänään ja huomenna.

Uhrilampaita ja syntipukkeja

Musta karitsa rääkäisee pihalla. Herään, mutta käännän kylkeä, yritän päästä uudestaan uneen ja toivon jonkun vievän huutajan toisaalle. Karitsa jatkaa ääntelyään entistä voimakkaammin. Pian koko talo on hereillä. Lomalaiset ryntäilevät kaikkialle ja etsivät kadonnutta tuttipulloa. Lopulta se löytyy, ja karitsa saa vatsansa täyteen. Kiitokseksi se puskee itsensä kiinni jalkaani. Karitsat eivät kehrää, mutta olen täysin vakuuttunut, että Musse on poikkeusyksilö.

Toisinaan uuhella on niin paljon jälkeläisiä, että kaikille ei riitä maitoa. Jonkun kohtalona on jäädä pahnanpohjimmaiseksi ja aliravituksi. Onneksi vastuunsa tunteva lammastilallinen ruokkii pienintä ja delegoi vastuun kesäksi lomalaisille. Pieni musta karitsa on hellyttävä olento, vaikka se kiljuisi nälkäänsä ja herättäisi ihmiset ympärillään. Jokin sen olemuksessa viestii viattomuudesta ja elämän ihmeellisyydestä. Se ryntää jatkuvasti maailmaan silmät avoinna.

MOT-ohjelman toimittajat saivat haltuunsa järkyttävää kuvamateriaalia. Näimme kuinka eläimille aiheutettiin ylimääräistä kipua ja kärsimystä. Tapahtuiko tämä vain siksi, että tuotantoeläimet oli alistettu kilpailukyvylle ja kustannustehokkuudelle? Osa kommentoijista tarjosi selitykseksi työntekijöiden turhautumista: heille vain sattui huono hetki kesken työpäivän. Teurastaminen on systemaattista ja rakenteiltaan teollista toimintaa, jossa yhden eläimen käsittelylle ei ole varattu määrättömästi aikaa. Kaiken pitää sujua kitkattomasti ja eläimen luontainen niskurointi näytti aiheuttavan välittömän vastareaktion.

Ohjelman jälkeen monet maataloustuottajat ärähtivät ja kertoivat kantavansa vastuunsa. He tietävät, että hyvinvoiva ja asianmukaisesti kohdeltu eläin on arvo sinänsä, ja se tuottaa paremmin kuin kaltoin kohdeltu lajitoverinsa. Luontainen ja kunnioittava suhde eläimiin tuotantoketjun kaikissa vaiheessa – laitumilta ruokakauppaan – luo kestävän perustan laadukkaille tuotteille. Tätä myös meidän kuluttajien tulee vaatia eikä vain juosta ilmaisten muoviämpäreiden ja halpuutettujen hintojen perässä. Toivottavasti tämä ylenmääräinen halpuuttaminen ei heijastu tuotantoketjun alkupäähän, ja maatalousyrittäjät jaksavat yhä uskoa tekemäänsä työhön.

Vielä muutamia kuukausia sitten useat yrittäjät ja maataloustuottajat parjasivat sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa julkisen sektorin työntekijöitä ja iloitsivat hallituksen aikeista lyhentää näiden lomia. He unohtivat hetkeksi, että asianmukaisissa olosuhteissa työskentelevät ja hyvin levänneet ihmiset tuottavat enemmän kuin loputtomasti stressatut ja kepillä nurkkaan ahdistetut työn orjat. Televisiosta näkemiemme kuvien perusteella on meidän helppo vaatia lopettamaan eläinten epäasiallinen kohtelu, mutta uskallammeko pyytää samaa oikeutta myös ihmisille?

Ensimmäisellä virallisella kesälomallani vietin muutamia päiviä alussa mainitsemallani lammastilalla. Autoin niissä asioissa, joissa pystyin. Lampaita oli sijoitettu kesäksi moneen paikkaan, tuttavien laitumille ja perinnemaisemiin. Yksinkertainen tehtäväni oli käydä muutaman kerran päivässä täyttämässä eläinten juoma-astiat. Yleensä lampaat väistivät vierasta kulkijaa ja pysyttelivät turvallisen matkaan päässä. Ne koskivat veteen vasta poistuttuani riittävän kauas meitä erottavasta aidasta.

Päivän viimeisessä kohteessa tapahtui jotakin yllättävää. Lauma väistyi edestäni samalla tavalla kuin muualla, mutta sen takaa lähti liikkeelle yksinäinen iso musta lammas, joka raivasi tiensä muiden ohi ja tuli luokseni. Se työnsi päänsä lonkkaani vasten. Aluksi hämmästyin suunnattomasti ja pelästyin, mutta samassa sisältäni kumpusi jo tuttu sana: ”Musse”. Lammas oli tunnistanut minut ja minä lampaan. Silitin sen päätä ja kerroin lyhyitä tarinoita menneistä vuosista. Se pysyi paikallaan ja puski hellästi päätään minua vasten. Myös lauma rauhoittui ja uskalsi käydä vesiastialle. En ole myöhemmin uskaltanut kysyä Mussen kohtalosta, mutta toivon sen päättäneen päivänsä ilman ylimääräistä kipua ja kärsimystä.


Fintellekuaalinen manifesti XI

Huey Lewis & The News: The Power of Love (1985)

1980-luvulla eläneet nuoret, jotka uskalsivat kulkea populaarikulttuurin keskellä ja heittäytyä mukaan, saivat kokea monta hienoa hetkeä. George Lucas loi Tähtien sota -saagan ja Steven Spielberg rakensi koskettavan ET-hahmon. Yhdessä he kehittivät Indiana Jonesin, arkeologin, joka ei koskaan kaihtanut seikkailun kutsua. Näiden maailmojen rinnalle ilmestyi vuosikymmenen puolivälissä aivan kuin vahingossa uusi universumi, jossa hyvä tarina, usko tieteen mahdollisuuksiin ja hieno musiikki yhdistyivät mielenkiintoisella tavalla.

Robert Zemeckis ohjasi elokuvan, joka laajeni myöhemmin trilogiaksi. Hyvästä yrityksestä ja suuresta työpanoksesta huolimatta tähdet karttoivat lähes koko prosessin ajan oikeaa asentoa. Suuret elokuvastudiot eivät aluksi uskoneet käsikirjoitukseen, ja ohjaaja huomasi viikkoja kestäneiden kuvausten jälkeen, että Eric Stoltz oli sopimaton Marty McFlyn rooliin. Michael J. Fox oli joutunut kieltäytymään tehtävästä, mutta sai viimein luvan liittyä joukkoon. Tässä vaiheessa Paluu tulevaisuuteen -elokuvan tarinasta puuttui enää yksi olennainen tekijä: tunnussävel.

Paramount-elokuvayhtiö pyysi Huey Lewisia säveltämään kappaleen elokuvaan The Ghostbusters, mutta työ jäi kesken kilpailevalle yhtiölle luvatun sävellyksen takia. Ray Parker Jr. paikkasi erinomaisesti ja loi laulun, jonka suurin osa meistä varmasti tunnistaa. Se tosin muistuttaa melkoisesti Lewisin ja News-kitaristi Chris Hayesin sävelmää I Want a New Drug. Tekijänoikeuskysymyksiä ei kuitenkaan ratkaistu oikeussalissa, sillä Paramount suostui maksamaan Lewisille sopivan korvauksen. Muusikko tuskin pahoitti mieltään, sillä myös siitä toisesta elokuvasävelmästä tuli hitti.

The Power of Love on ikoninen kappale, joka väreilee rock’n’rollin historiaa samalla tavalla kuin elokuvasaaga yhdistää menneisyyden, tulevaisuuden ja (1980-luvun) nykyisyyden. Sävelmä on omalla tavallaan enemmän kuin osiensa summa: aikakauden kosketinsoitinsoundi kohtaa sekä voimasointuja paiskovan että rytmikkäästi säestävän kitaran, joita tukee rumpujen rockbeat ja tyylikäs bassokuvio. Yksinkertaisen tehokas kertosäe korostaa soitinkuvioiden yksinkertaista voimaa ja väliosassa kuulemme kaikuja perinteisestä doo-wop-laulusta. Lewisin karhea rhythm and blues -ääni kantaa kappaleen kunnialla maaliin, jonka jälkeen sävelet jäävät vielä väreilemään iholle.      

Monet 1980-luvun elokuvien tunnussävelmät, esimerkiksi Don’t you (Forget About Me), St. Elmo’s Fire (Man in Motion), Ghostbusters ja We Don’t Need Another Hero soivat edelleen komeasti, mutta yksi on silti ylitse muiden. Se luo elokuvakokemuksesta yhtenäisen, ja pelkkä intro saa aina kylmät väreet liikkeelle. Hyvät kuulijat, Huey Lewis & The News rokkaa kuin 1.21 gigawattia ja tulevaisuus on nyt. Tarttukaa hetkeen ja antakaa lanteiden heilua: The Power of Love lennätti meidät tänne.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (21. lokakuuta 2015 kello 16.29)

Big Country: Steeltown (1984)

Stuart Adamson johti mielenkiintoista yhtyettä, jonka kolme ensimmäistä albumia muodostivat ehjän ja soinnillisesti rikkaan kokonaisuuden. The Crossing kertoi menneistä ajoista romanttisesti ja esitteli säkkipillisoundin, joka syntyi taitavien kitaristien Adamsonin ja Bruce Watsonin käsissä. Mark Brzezicki soitti rumpuja melko perkussiomaisesti ja Tony Butler käytti bassoaan aivan kuin yhtyeessä olisi ollut kolmas kitara. Ne täydensivät kirkasta ja kuulasta sointia erinomaisesti ja tekivät yhtyeen tyylistä tunnistettavan. Nelikko palasi vielä kerran samoihin teemoihin ja tunnelmiin kolmannella albumillaan The Seer, mutta aiempaa monipuolisemman äänimaiseman kanssa.

Yhtyeen toinen albumi Steeltown oli vedenjakaja. Yltiöromanttisuus katosi teksteistä ja soundi kääntyi rosoisemmaksi. Tunnelma syntyi sanoitusten, aikakauden kuvaston ja musiikin fuusiosta. Se oli raju harppaus Skotlannin vapailta nummilta teollisen yhteiskunnan kuolinkouristuksiin. Falklandin sota kieri iholle kappaleessa Where the Rose is Sown ja Come back to Me esitti koskettavasti naisen näkökulman rakkauden haudasta.

Albumin nimikkokappale Steeltown kertoo jotakin olennaista sekä teollistumisen historiasta että Thatcherin ajan Britanniasta. Yksinkertainen alku, jossa kitarat, rummut ja basso virittävät kuulijan taitavasti teolliseen tunnelmaan vie meitä askel askeleelta kohti ensimmäistä laulettua säettä. Stuart Adamson maalaa eteemme kuvia maiseman peittävästä tehtaasta, elämää luovasta teräksestä ja tahdottomista ruumiista, jotka kellon tahdissa kulkevat kiirastulen porteista ja raatavat itsensä melkein hengiltä tulikuumassa helvetissä.  

Adamsonin kuvasto ei keskitty pelkästään ruumiilliseen kärsimykseen, vaan painokkailta riveiltä huokuu menneiden sukupolvien unelma paremman elämän rakentamisesta. Hän osaa kertoa taitavista käsistä, jotka eivät pelkää tarttua uuteen haasteeseen ja ihmisistä, jotka muodostavat tiiviin yhteisön, oman heimon. Lopulta he päätyvät tuijottamaan tyhjin silmin unelmiensa romahdusta: autiota tehdasmaisemaa ja kuivaa telakkaa. Teräs lakkaa virtamaasta, tuli sammuu masuuneissa ja elämä pakenee toisaalle.

Kenties juuri tänään Steeltown kuvastaa Stuart Adamsonin elämää. Hän rakensi yhtyeestä toimivan kokonaisuuden, jonka alkutaival täyttyi voitoilla: loistavilla listasijoituksilla ja mainioilla keikoilla. Suosion notkahdus himmensi liekin, joka kerran oli palanut yhtä kirkkaana kuin ikuiseksi kaavailtu tuli terästehtaassa. Hengen valo on sammunut, mutta onneksemme säkkipillisoundi elää yhä levyillä. Se muistuttaa meitä hienosta muusikosta, joka kerran kulki keskuudessamme ja loi unohtumattomia säveliä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2001)

Kunnes kuolema meidät erottaa

Heitä on jokaisessa toimituksessa tai työpaikalla vähintään yksi. He pysyttelevät mieluiten omissa oloissaan, välttelevät kirkkaita valoja ja eivät innostu valituskuoroista. He saattavat silloin tällöin nyökätä hyväksyvästi puhujalle, mutta eivät oikeastaan koskaan oma-aloitteisesti käynnistä uutta keskustelua. He tekevät työnsä varmasti ja pysyvät aina sovitussa aikataulussa.

Työtoverini Artturi kuului heihin, hiljaisiin puurtajiin. Hän haki vuosia paikkaansa meidän suulaitten karjalaisten joukosta. Tiedostustilaisuuksissa hän teki muistiinpanoja muita ahkerammin, ja hallitsi tietenkin pikakirjoituksen. Hän ei tehnyt virheitä sitaateissa, koska oli tarkka ja systemaattinen. Toisinaan, kun toimituksessa oli tylsiä hetkiä, yritimme saada hänet kiinni muistivirheestä. Kukaan ei siinä koskaan onnistunut, sillä Artturi nosti välittömästi hyllystään muistikirjoja sisältävän laatikon ja veti esiin tiedon kuin taikuri oikean pelikortin pakastaan. Hänen sarjansa pysyi rikkumattomana.

Valitettavasti hän ei kuitenkaan saanut suutaan auki tiedotustilaisuuksissa. Hän kuunteli sujuvasti kulloisenkin aiheen, mutta saattoi poistua ennen tilaisuuden päättymistä. Ei hän missään nimessä ollut töykeä tai tarkoituksellisesti epäkohtelias. Hän yksinkertaisesti päätti, milloin jutun aineisto oli koossa eikä kuvitellut kenenkään kaipaavan hänen läsnäoloaan sen pidempään. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta hän oli oikeassa.

Suuren maakunnallisen vientiyrityksen toimitusjohtaja valitti Artturin käytöksestä päätoimittajalle. Tämä kuunteli ryöpyn sujuvasti, mutta ymmärsi toimittajansa erityisluonteen haukkujaa paremmin. Tämän jälkeen Artturia ei enää lähetetty tiedotustilaisuuksiin, mutta en usko sen häntä haitanneen. Hän rakasti yksin työskentelyä: kirjoittamista, pohtimista ja tutkimista.

Vuodesta toiseen hän sai samanlaisia tehtäviä. Hän laati lauantain lehtiin kysymyksiä viikon uutisista ja sunnuntailiitteisiin erilaisia ”human interest” -artikkeleita, jotka eivät vaatineet mitään muuta kuin hyvää kirjoittajan otetta ja korvaa kuunnella toinen toistaan sanavalmiimpia kansalaisia. Hän kokosi sanomalehtikatsauksia ja onnistui toisinaan ujuttamaan joukkoon uutisen massiivisesta porsaasta tai kaksipäisenä syntyneestä lampaasta. Se oli osoitus Artturin omalaatuisesta huumorista ja sensorien lepsuudesta.

Hän avusti myös ruokapalstaa, ja se puolestaan teki meistä ystävät. Hänellä oli ylivoimainen taito kääntää kulinaariset kokeiluni ymmärrettäviksi sanoiksi. Kerran kuukaudessa hän toi viiniä ja minä valmistin ruokaa, jonka olin jollakin matkallani aistinvaraisesti oppinut. Hän kuunteli herpaantumatta matkakertomuksiani ja seurasi tarkasti työskentelyäni. Hän puhui edelleen vähän, mutta toisin kuin tiedotustilaisuuksissa, esitti hyvin tarkkoja ja yksityiskohtaisia kysymyksiä.

Suuressa maailmassa hän olisi ollut todellinen aarre. Nimekkäiden lehtien toimituksissa olivat omat tähtitoimittajansa, joiden varjossa työskenteli ahkeria taustatoimittajia, jotka keräsivät aineistoa, valikoivat tietoa ja tarkistivat faktoja. Isot nimet puolestaan omivat kunnian ja antoivat artikkelille kasvot. Artturi teki paljon taustatyötä, ja tarkasti toisinaan muiden tekstejä. Monta suoranaista virhettä jäi painamatta. Samalla hän kuitenkin sukelsi yhä syvemmälle henkilökohtaiseen ja hiljaiseen unohdukseen.      

Artturin todelliset taidot tulivat esille, kun hän sai vastuulleen nekrologit. Hän osasi kuvata ihmisiä taitavasti, jopa viiltävän runollisesti. Pahimmat riistäjät saivat ylleen auvoisen sädekehän, ja huonosti henkilöstönsä kanssa pärjännyttä johtajaa hän saattoi kuvailla määrätietoiseksi kehittäjäksi. Eräänä hiljaisena perjantai-iltapäivänä päätoimittaja antoi Artturille tehtävän. Valtakunnallisesti tunnettu teollisuusjohtaja makasi keskussairaalassa kuolemaisillaan, ja Artturin piti laatia hänestä muistokirjoitus. Artturi teki työtä käskettyä ja jäi kirjoittamaan kelloa vastaan. Teksti oli loistava, kenties hänen parhaansa. Se kunnioitti kohdettaan, ja jopa minä herkistyin sitä lukiessani. Valitettavasti kohde nousi seuraavana päivänä kuolinvuoteeltaan ja palasi jo muutaman viikon päästä toimistoonsa. Hieno teksti jäi julkaisematta, ja Artturilta huippuhetki kokematta.

Viittä vuotta myöhemmin olin lomamatkalla Italiassa. Sillä aikaa oli teollisuusjohtaja kuollut harmittomalta vaikuttaneessa onnettomuudessa. Fiksu päätoimittaja ei ollut tuhonnut Artturin tekstiä, vaan oli kaivanut sen arkistostaan ja julkaissut. Nopeus on lehtialalla kaikki kaikessa. Kirjoitus tosin aiheutti melkoisen kohun, jolta olisi vältytty, jos olisin ollut töissä. Artturin nimi komeili nekrologin lopussa, mutta kukaan toimituksessa ei enää muistanut, että sen kirjoittaja oli kuollut kahta vuotta aiemmin.


Loposen arkistosta: päiväkirjamerkintä vuodelta 2001

Yksinkertainen yhtälö

Papin ääni jyrisi kappelissa, ja kielikuvat olivat vaikuttavia. Matkasimme kadotukseen ja helvettiin, synnit ja maailman vitsaukset painoivat hartioitamme. Kuulin kuinka maanpäällistä tuskaista raatamista seuraisi raastava kiirastuli, elleivät sanankuulijat tekisi juuri niin kuin hän opetti. Tunnelin pää pysyi pimeänä eikä toivo pilkahtanut synkkien pilvien takaa. Armoa, rakkautta tai valoa hän ei maininnut kertaakaan. Jouluaaton 1996 jälkeen en ole käynyt kuulemassa joulusaarnoja.

Muutamaa kuukautta myöhemmin pistäydyin kotikaupungissani Joensuussa. Olin matkalla ravintolaan illalliselle läheisen ystäväni kanssa, kun ärhäkät huudot repivät rauhallisen kävelyhetkemme riekaleiksi. Näimme kuinka kaksi nuorta miestä lähestyi uhkaavasti romanimiestä, joka liikkui selkä edellä vastakkaiseen suuntaan. Tämän takana kaksi romaninaista yritti päästä kauemmaksi huutajista. Nuorilla miehillä oli yllään pilottitakit, ja hiukset oli ajeltu lyhyiksi. Rasistiset solvaukset täyttivät ilman, ja toinen miehistä vahvisti sanomaansa heiluttelemalla autoharjaa. Tilanne laukesi, kun pakenijat viimein pääsivät kulman taakse. Nuoret miehet kääntyivät ympäri ja nauroivat. Samalla hetkellä tyylikkäästi pukeutunut keski-ikäinen mies lähestyi reippain askelin nuoria, kohotti kätensä ja laski sen toisen nuorukaisen olalle. ”Hyvin tehty pojat, jatkakaa samaan malliin”, hän sanoi ja käveli hymyillen tiehensä.

Skinhead-liike kukoisti Joensuussa alueella, jonka asukkaat joutuivat nopean rakennemuutoksen uhreiksi. Työpaikat katosivat, ja lamassa rämpivä maa leikkasi kansalaistensa hyvinvoinnista melkoisen siivun. Lasku lankesi lapsille ja nuorille, joille ei annettu toivoa paremmasta tai luotu mahdollisuuksia toisenlaisiin omakohtaisiin kokemuksiin. Heidän maailmansa rajat olivat lähellä. Työttömyys ja epätoivo periytyivät sukupolvelta seuraavalle.

Pilottitakkisilla nuorilla miehillä on vihdoinkin oma äänitorvi eduskunnassa, ja heidän liikkeensä on löytänyt henkisen kodin puolueesta, joka on koonnut yhteen varsin kirjavan joukon tyytymättömiä kansalaisia ja ryhmiä. He eivät enää liiku omassa kapeassa maailmassaan yksin, vaan yrittävät yhdessä kaltaistensa kanssa luoda ympäröivän yhteiskunnan sen kuvaksi. Pitäisikö meidän viimein pysähtyä miettimään, missä haluamme olla tämän vuosikymmenen lopulla, ja kuinka laajaksi tuo joukko ehtii siihen mennessä kasvaa? Kuinka moni laskee käden heidän olalleen ja kehuu hyvää suoritusta?

Väsynyt ja moralistinen saarna ilman konkreettisia lupauksia ei luo uskoa parempaan huomiseen. Jos se esittää nykyhetken yhtenä kärsimysten tienä, putoavat kintaat epätoivoisten kuulijoiden käsistä. Ehkä jonakin päivänä löydämme jälleen joulun sanoman ja kuulemme innostavia puheita valoisasta tulevaisuudesta.


Fintellektuaalinen manifesti X

Cassandra Wilson: Strange Fruit (2015)

Eleanora Faganin eli Billie Holidayn (1915-1959) syntymästä on kulunut sata vuotta. Taiteilija ei jättänyt pelkästään merkittävää jälkeä aikakautensa jazz-musiikkiin, vaan elämäntyö heijastuu vuosikymmenten yli ja rikkoo yhä lajityyppien rajoja. Hän loi parhaimpina vuosinaan ainutlaatuisen tavan laulaa. Ääni soi kuin instrumentti taitavan muusikon käsissä, ja siitä kumpusi loisteliasta improvisaatiota. Se oli koulimaton, toisinaan erittäin ohut ja lopulta melko hauras, mutta Lady Dayn synnyttämät sävelet kaikuvat yhä musiikin historiassa
Abel Meeropol (1903-1986), taitelijanimeltään Lewis Allan, oli puolestaan amerikkalainen opettaja, kirjailija ja lauluntekijä, joka kirjoitti merkittävän rasismin vastaisen ja ihmisyyttä puolustavan runon. Se sai alkunsa valokuvasta, jossa joukko indianalaisia seisoo todistamassa kahden afroamerikkalaisen, Thomas Shippin ja Abram Smithin kohtaloa. Miehet oli raahattu väkisin vankilasta, pahoinpidelty ja lopulta lynkattu.

Myöhemmin Allan sävelsi tekstinsä, ja valmis laulu päätyi Billie Holidaylle. Laulajan ensiesitys oli dramaattinen. Kappale oli säästetty illan viimeiseksi numeroksi. Ravintolasali hiljeni, valot sammuivat ja tarjoilijat eivät kulkeneet pöytien välissä. Yksinäinen valonheitin valaisi ainoastaan laulajan kasvoja. Kun kappale päättyi, ja valot jälleen syttyivät, oli laulaja poistunut esiintymislavalta ja tähden syntymä käynnistynyt.

Cassandra Wilson (s. 1955) on tarttunut tähän maineikkaaseen sävelmään. Kappaleen sovitus kunnioittaa alkuperäistä, mutta lähestyy sitä aivan uudesta kulmasta. Alkusoitto huokuu väkevää tunnelmaa ja antaa jo aavistuksen kylmäävistä sanoista. Wilsonin ääni soi pehmeästi ja näennäisen vaivattomasti, mutta määrätietoisesti. Välisoiton aikana erityisesti orkesterin jouset kohottavat tunnelman entistä dramaattisemmaksi, mutta muusikot malttavat palata vielä hetkeksi korkeuksista ja antaa tilaa Wilsonin laululle, joka hetkittäin luo illuusion kuiskauksesta. Lopussa soittajat pääsevät irti, mutta pystyvät yhä pidättelemään viimeistä raivonpurkausta. Riipivät kitarat, joista yksi on Wilsonin, maalavat raakoja kuvia. Nick Cave and the Bad Seeds -yhtyeen rytmiryhmä, rumpali Thomas Wydler ja basisti Martyn Casey, pitää kaiken tanakasti koossa, ja siihen seinään kaikki kanssamatkustajat voivat luottavaisin mielin nojata. Tulkinta on mestarillinen.

Hyvät kuulijat, toivon ettemme enää koskaan joutuisi näkemään uusia valokuvia rasismin verisestä sadosta: oudoista hedelmistä, joita puut kantavat.


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (huhtikuu 2015)

Ihmisistä ja pedoista

Vanha mies seisoo pihalla ja keskustelee rauhallisesti seurueensa kanssa. Ajat ovat todella ankeat, ja kaikki suuret suunnitelmat romahtaneet yksi toisensa jälkeen. Puoliso yrittää lohduttaa ja läheiset työtoverit seuraavat vieressä huolestuneina. Apu suurimpaan ongelmaan saattaa olla lähellä, mutta varmaa tietoa sen ehtimisestä ajoissa ei ole. Mies pysähtyy ja siirtää kätensä selkänsä taakse. Ne vapisevat. Hän on vanha ja hauras, mutta haluaa kätkeä ruumiillisen heikkoutensa työtovereiltaan. Hänen elämäntapansa ovat terveet eikä hän koskaan tupakoi tai salli sen harjoittamista lähellään ja on lisäksi kasvissyöjä. 

Suomalainen ylioppilas tapaa Euroopan matkallaan merkittävän keski-ikäisen miehen. Hän kuvailee tätä ihmiseksi, joka omaa melkoisen annoksen huumoria ja on kiinnostunut muinaistieteistä aina hämäräperäiseen mystiikkaan saakka. Ylioppilas ei tapaamisen alussa pysty arvaamaan miehen ammattia, sillä ulkoisesti tämä muistuttaa pankkivirkailijaa, kauppamatkustajaa tai insinööriä. Nuorekkaat ja reippaat liikkeet, leikkisät ja hieman vinot silmät, pienet kädet ja korkea sekä terävä ääni johtavat kaikki ajatukset toisaalle miehen todellisesta toimesta.

Ylioppilas on Yrjö von Grönhagen (1911-2003), joka kertoo kirjassaan Himmlerin salaseura ensitapaamisestaan SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin (1900-1945) kanssa. Keskustelu muinaishistoriasta ja kansanperinteestä sujuu leppoisissa merkeissä, ja aiheet sopivat erinomaisesti kahdelle sivistyneelle ihmiselle. Himmler ei jäänyt historiankirjoihin kansanperinteen vaalijana, vaan juutalaisten joukkotuhon suunnittelijana. Mukava keskustelukumppani syyllistyi käsittämättömiin rikoksiin ihmiskuntaa vastaan.

Palatkaamme hetkeksi alussa mainitsemaani vanhaan mieheen. Kuvaus on kohtaus Oliver Hirschbiegelin elokuvasta Perikato (Der Untergang, 2004), joka kertoo Kolmannen valtakunnan viimeisistä päivistä. Tuo hauraalta vaikuttava vanhus on Adolf Hitler (1889-1945), joka tietää kaiken olevan lopussa: Neuvostoliiton armeijat vyöryvät idästä Berliiniin ja Yhdysvaltojen johtamat liittoutuneet etenevät lännessä. Lopullinen romahdus on enää vain ajan kysymys.

Toisen maailmansodan jälkeen, vuosikymmenien ajan, on uusille sukupolville opetettu kuinka Hitler ja hänen puoluetoverinsa edustivat absoluuttista pahaa. Sama leimaa ovat kantaneet niin Hunni Attila (n. 406-453) ja Ranskan keisari Napoleon (1769-1821) kuin neuvostoliiton johtaja Josif Stalin (1878-1953) ja Kambodžan Punaisten khemrien johtaja Pol Pot (1925-1998). Voittajat kirjoittavat aina historian viimeisimmän luvun, mutta syyllistyvät samalla suureen virheeseen antaessaan pahalle mystisiä ominaisuuksia.

Oliver Hirschbiegelin elokuvassa Hitler huutaa ja raivoaa juuri sellaisena kuin olemme tottuneet hänet näkemään mustavalkoisissa dokumenteissa ja aiemmissa elokuvissa. Onneksi ohjaaja ei pelkästään sortunut vanhoihin ja hyviksi koettuihin ratkaisuihin. Yhdellä kohtauksella hän pystyi riisumaan Hitlerin yltä kaiken yliluonnollisuuden ja absoluuttisen pahan ilmentymät. Vapiseva näyttelijä inhimillisti kohteensa erinomaisesti, ja juuri siinä piilee elokuvan hienous. Hitler oli ihminen eikä ylivoimainen taruolento. Sen oivaltaminen on paljon pelottavampaa kuin tunne, jonka kuvitellut ihmishirviöt tai kauhuelementit voivat koskaan luoda katsojaan.

Kaikki ihmiskuntaa vastaan suoritetut rikokset, joihin hirmuhallitsijat ja heidän seuraajansa ovat syyllistyneet, eivät suinkaan osoita absoluuttisen pahan olemassaoloa, vaan ne kertovat ensisijaisesti ihmisen kyvystä tehdä pahaa toiselle ihmiselle. Yksilö voi yhtenä hetkenä puhua läheisilleen lempeästi ja rauhallisesti, mutta kykenee jo seuraavana villitsemään puheillaan tai kirjoituksillaan kannattajansa hurjiin ja ennalta arvaamattomiin tekoihin. On syytä muistaa, että vapisevin käsin kirjoitettu kuolemantuomio on myös kuolemantuomio, ja aamuyöllä esitetty kutsu taisteluun on myös taistelukutsu. Historian pitäisi opettaa välttämään aiempia virheitä eikä suinkaan luoda uusia ponnahduslautoja niiden toistamiselle. Vai onko sivistyksemme taso laskenut jo niin merkittävästi?

　

Fintellektuaalinen manifesti IX

Calexico: The News About William (2008)

Tässä muovisessa ja metallisessa maailmassa tarjoutuu kuulijalle toisinaan mahdollisuus laskeutua perusasioiden äärelle ja nauttia luonnonmukaisesti soitetusta ja tuotetusta musiikista. Joey Burns ja John Convertino ovat luotsanneet vuosikymmenten ajan yhtyettä, joka on lainannut nimensä kalifornialaiselta rajakaupungilta. Sama rajaseudun monimuotoisuus määrittelee Calexicon tunnistettavaa musiikillista tyyliä. Musiikkitietäjät kuvaavat sitä toisinaan americanaksi, tex-mexiksi, vaihtoehto-countryksi tai indie-rockiksi. Kuten aina, on rakkaalla lapsella monta nimeä, ja juuri tämä tyylien kirjo tekee yhtyeen musiikkista mielenkiintoista ja omalla tavallaan ainutlaatuista, toisinaan jopa yllättävää.

Burnsin ja Convertinon taito kirjoittaa lauluja on jalostunut albumi albumilta eikä yhtye pelkää heittäytyä koskettavan balladin hiljentyessä mariachi-ilotteluun tai astetta synkemmän sävelkulun hiivuttua valssin pyörteisiin. Hienosti kerrotut tarinat ja instrumentaalit tasapainottavat levyillä toisiaan. The News About William on kappale yhtyeen kuudennelta studioalbumilta Carried to Dust. Se istuttaa tekijänsä hienosti musiikilliseen perinteeseen, jonka juuret kiemurtelevat yhtä lailla autiomaan polttavassa hiekassa kuin vuolaiden jokien rehevillä törmillä tai ankarien vuorien karuilla rinteillä. Tämä laulu ei edusta eri tyylilajien ilottelua. Sen sijaan se yhdistää universaaleja ja tunnistettavia haikeuden ja kaipauksen elementtejä erittäin hienolla tavalla toisiinsa.

Kuultuamme kappaleen ensimmäiset kitarasoinnut tiedämme, minne olemme matkalla. Keinumme rumpalin laid-back-rytmin mukana kohti kertomuksen päätepysäkkiä, ja minkälaiseksi tämä tarina lopulta muodostuu. Hienot metaforat särkyneestä soittorasiasta ja mereen marssivista rummuista ilmaisevat olennaisimman. Laulun kertoja on juuri kuullut uutisia ystävästään Williamista, eivätkä ne ole hyviä. Hirmumyrsky Katrinan jäljet ovat raastaneet tämän mieltä kohtuuttomasti, ja vahvistaneet lopullisen päätöksen. Viimein se huuhtoo kokonaisen elämän mukaansa, ja William vapauttaa itsensä kaikesta tuskasta, mutta laulaja ei osaa tai kykene vastamaan miksi niin täytyi käydä. Sen sijaan hän huomaa, kuinka lähellä samaa poistumistietä onkaan itse koko ajan seisonut.  

Hyvät ystävät, albumiversion lisäksi olen kuullut vuosien varrella useita tulkintoja tästä hienosta kappaleesta. Niiden kirjo yltää aina melko täydellisesti kaikesta turhasta riisutusta akustisesta versiosta sinfoniaorkesterin kanssa esitettyyn täyteläiseen kokonaisuuteen saakka. Ne paljastavat erinomaisella tavalla, mitä popmusiikki parhaimmillaan voi olla: herkkiä sävelkulkuja ja sielua riipivää tekstiä.


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (toukokuu 2015)

Kaunis, mutta ei valmis

Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa määritellään joukko perusoikeuksia, joihin kuuluu pyrkimys onneen. Onni on sinänsä hyvin subjektiivinen käsite, vaikka useiden valtioiden kansalaisilla on sen tavoitteluun laillinen oikeus. Toiset jopa löytävät sen. Mikä erottaa onnistujat epäonnistujista: älykkyys, ihonväri vai varallisuus? Onko kysymys keinotekoinen? Mitä yhteistä on Suomesta Ruotsiin muuttaneella ekonomiystävälläni tai tyttäreni maailmaan auttaneella turkkilaislähtöisellä lääkärillä? Kumpikin on löytänyt itselleen ja perheelleen hyvän paikan asua, elää ja tehdä työtä. Joukko onnen edellytyksiä on siis heidän osaltaan täyttynyt. Voiko sen kieltää toisarvoisiin syihin kuten syntyperään vedoten? Pelkkä ajatus puistattaa.

Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on lohdullinen teos. Se alkaa kauniisti: ”Kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita”. Kirjan henkilöt elävät kaupungissa, joka yrittää toipua kitkerästä sodasta. He ovat toistensa kaltaisia, uskontoa ja suhdetta emämaahan lukuun ottamatta. Vallasta kilpailevien ryhmien välinen vihapuhe ruokkii ja toteuttaa koko ajan itseään. Se on kierre, josta osallisten on vaikea päästää irti, ja sanat muuttuvat järkyttäviksi teoiksi.

Tämän kaiken keskellä kaupungin asukkaat tahtovat nauttia turvallisesta arjesta, tehdä työtä ja huolehtia läheisistään. Kirjailija tuo heidät lähelle lukijaa ja pohtii, miksi kaksi kulttuuria ei voisi elää rauhallisesti rinnakkain. Valitettavasti ääriliikkeet tekevät sen omilla toimillaan mahdottomaksi, ja kertomukseen sisältyvän veijaritarinan yllä leijuu koko ajan väkivallan uhka. Naurun takana virtaa sekä vuosikymmenten aikana vuodatettuja että varsin tuoreita kyyneleitä.

Kirjailija osoittaa todellisen taituruutensa kahden tärkeän luvun aikana, jolloin teoksen tyylilaji muuttuu. Ensimmäisessä hän kuvaa kaupunkia, ja sen asukaita runollisesti, mutta seuraavassa kaikki on jo toisin, miljoonina kappaleina: kauniit elämät katoavat ja kehittymässä olevat tarinat jäävät kesken. Kaupunki, jossa ”kaikki kadut ovat runoja”, on hetkessä kutistunut, ja kirjan sivut muuttuneet kevyemmiksi. Näistä kirjallisista ansioista teos on suurempi kuin sen yksittäisten osien summa. Se osoittaa, etteivät ääriryhmät oikeasti pyri rauhaan. Ehdot ovat hyvää tavoitetta tärkeämmät.

Pelko tai epävarmuus purkautuu valitettavan usein ajattelemattomiin tekoihin. Älykäs osaa suunnata tämän vapaana kasvavan energian palvelemaan jotakin itseään suuremmalta vaikuttavaa tarkoitusta, artikuloi epämääräisen sanoman sekä yksinkertaiseksi että ymärrettäväksi ja kirjoittaa manifesteja, jotka ruokkivat ennakkoluuloja entisestään. Minkäänlainen vihapuhe tai sodanjulistus monikulttuurisuudelle ei säteile turvallisuutta ympäröivään yhteiskuntaan tai vala uskoa tulevaisuuteen sen enempää kuin pesäpallomailoin tai jopa järeämmin asein varustautunut kansalaispartio loisi sitä kotikadulle. Ne vain lisäävät jännitteitä ja synnyttävät uusia surullisia tarinoita.

Tästä syystä on vaarallista rinnastaa yhteiskunnallista epäkohdista kirjoittaminen ja ongelmien tietoinen kärjistäminen toisiinsa. Ero on toisinaan hiuksenhieno, mutta kirjoittajan käyttämät sanat valikoituvat harvoin – oikeastaan eivät koskaan – satunnaisesti. Ajatteleva ja älykäs ihminen käyttää sanoja aina tarkoituksellisesti. Jos teksti vaikuttaa vihapuheelta, se todennäköisesti on sitä. Timantteja saadaan aikaiseksi hiomalla, mutta uhkaava sanoma ei muutu toiseksi jälkikäteen selittelemällä tai uhriksi heittäytymällä. Sanoilla on aina merkitys.  

Robert McLiam Wilsonin teoksen viimeisellä sivulla värisee heikko toivon liekki. Hän kirjoittaa: ”Voi sinua maailma. Kyllä sinä olet kaunis”. Niin olet, mutta äärikansallisen sanoman naamioiminen isänmaalliseksi puheeksi osoittaa, että se ei ole vielä valmis. Sivistystehtävä on yhä kesken.


Fintellektuaalinen manifesti VIII

Train: 50 Ways To Say Goodbye (2012)

Tiedäthän sen tavallisen tarinan? Poika kohtaa tytön, he rakastuvat toisiinsa ja koko maailma on luotu vain heitä varten. Jokainen pieni asia on täsmälleen omalla paikallaan eikä kokonaiskuvassa ole minkäänlaisia säröjä. Päivät soljuvat kuin keväinen virta kosken kiven lomassa ja vesi vaahtoaa kuin raikas kuohuviini lasissa. Kaikki elämän maut ja tuoksut ovat läsnä. Tämä ei ole sellainen laulu.

Tunnetko tarinan kääntöpuolen? Kun romanssi joskus päättyy, ja tyttö hylkää pojan tai päinvastoin, kirjoittaa hyvä lauluntekijä kaikkien aikojen erolaulun, joka nousee tietenkin listaykköseksi. Lienee turha listata laulajia, miehiä tai naisia, jotka ovat antaneet äänensä tarinalle, joka repii ja raastaa paatuneimmankin sielun vereslihalle. He osaavat tuoda surun ja menetyksen kuulijan iholle tavalla, joka satuttaa. Tuska luo äärimmäisen koskettavaa taidetta. Tämä ei ole sellainen laulu.

California 37 on Train-yhtyeen kuudes studioalbumi. Se on täydellinen kokoelma lauluja, joista oikeastaan jokaisen olisi voinut julkaista singlenä. Tasapainoinen tuotanto, tarttuvat melodiat ja toisinaan erinomaisesti keinuttavat rytmit luovat kuvan artisteista, jotka ovat tienneet, mitä ovat tekemässä. Tämä täydellisyys saattaa estää toisia suitsuttamasta levyn ansioita, mutta toisinaan sisäinen analyytikko täytyy nostaa hyllylle. On aika heittäytyä sävelten vietäväksi ja nauttia. Tämä on loistava albumi juuri siihen, ja 50 Ways To Say Goodbye kantaa kokonaisuuden ainakin yhden askeleen pidemmälle.

Surumieliset meksikolaiset mariachi-trumpetit johdattavat kuulijan sanan äärelle. Tyttö on jättänyt pojan. Eikö kuulostakin juuri siltä tavalliselta tarinalta? Odota pieni hetki. Lyhyt kitaralla soitettu espanjalainen sävelkulku kesken ensimmäisen säkeistön vie yhä syvemmälle luopumisen tuskan kuvastoon. Älä luovuta vielä, anna tarinalle aikaa kehittyä! Ehdimme kuulla jättäneen osapuolen tyypillisen selityksen, tämä ei johdu sinusta, vaan minusta, ennen kuin kertosäe kääntää odotusarvot ympäri. Kertoja ei jää painimaan tyypillisten ”miksi"-kysymysten äärelle, vaan lisää kierroksia ja kiihdyttää kohti maaliviivaa. Saamme seuraavaksi kymmenkunta vastausta, mitä entiselle tyttöystävälle tapahtui eikä yksikään niistä mairittele kohdettaan.

Saako riipivälle erolle nauraa? Hyvät kuulijat, kyllä saa ja oikeastaan pitää, sillä jossakin vaiheessa kaikki tragediat muuttuvat komedioiksi, ja on ainakin 50 tapaa jättää hyvästit.  


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (lokakuu 2014)

Nürnbergin opetus

Oletko koskaan ajatellut, että huumori on oikeastaan vakava asia? Amerikkalaiset komediasarjat ovat vuosikymmenten ajan opettaneet meitä nauramaan juuri oikeissa paikoissa. Vitsien alleviivauksesta huolimatta, saatamme silti nauraa väärissä kohdissa. Pitäisikö meidän tällöin tuntea pistos sisällämme? Ei tietenkään, sillä myös tahottomalle komiikalle saa ja täytyy nauraa. Osa oivaltamisen ilosta täytyy jättää valistuneelle katsojalle.

Mille on sopivaa nauraa, ja mistä ei saa tehdä huumoria? Tämä kysymys erottaa ihmiset toisistaan. Kun huumori tulee liki, saattavat ilmeet vakavoitua, sillä joillekin asioille on sopivampaa nauraa kuin toisille. Jos huumoria ammatikseen tekevät seuraisivat sovinnaisuussääntöjä, loppuisivat naurun aiheet nopeasti. Periaatteessa kaikki perustuu erilaisuuden, erojen ja toiseuden havaitsemiseen sekä kaikenlaisten ennakkoluulojen hyödyntämiseen, erityisesti viimeksi mainitulle nauramiseen.

Jantso Jokelin kysyi kolumnissaan isältään, miksi tämä oli estänyt Kummeli-huumorisarjan ja Uuno Turhapuro –elokuvien katselun. Poika koki jääneensä ulkopuolelle, kielitaidottomaksi ja jopa sivistymättömäksi. Ohjaaja Rauli Jokelin perusteli valintaansa yhdellä sanalla: laatu. Hänen mukaansa hutilointi ja kiire pilaavat hyvän idean myös huumorissa. Hän ei kuitenkaan huomioinut, että kasvaminen laadullisesti vaatimattoman huumorin keskellä saattaa ajan myötä auttaa ymmärtämään laadukasta ja hyvin käsikirjoitettua vaihtoehtoa. Huumorintajua pitää kastella ja ravita kuten kasveja.

Edesmennyt Napakymppi-ohjelma opetti, että lähes kaikki ohjelmaan osallistuneet herrat ja rouvat olivat huumorintajuisia. Meillä suomalaisilla ei ole siis mitään hätää, sillä tosikot asuvat toisaalla. Me osaamme nauraa itsellemme, mutta kykenemmekö aina siihen? Pystyykö siihen yksikään kansa? Voiko kansakuntien välillä olla eroja?

Kiinalaista kulttuuria länsimaalaisille opettanut Lin Jutang (1895–1976) esitti teoksessaan Maallinen onni kvasitieteellinen kaavan, jolla kansakuntien historiallista muutosta ja yksilöiden inhimillisen kehitystä voidaan kuvata. Neljä tärkeää elementtiä olivat realismi, unelmat, huumori ja todellisuudentaju. Realismi ja idealismi (unelmat) ovat jatkuvasti törmäyskurssilla, ja oikeastaan kumpaakin pitää sekä hillitä että sekoittaa sopivassa suhteessa tosiinsa. Tiukasti todellisuudentajuun nojaava lähestymistapa, jossa ei ole sijaa unelmille vastaa eläimellistä olotilaa. Inhorealistit eivät kenties osaa nähdä nykyistä parempaa tulevaisuutta. Todellisuudentajun ja unelmien yhdistelmä luo sydänkipuja, joita Lin Jutang kutsuu idealismiksi. Todellisuudentajun ja huumorin yhdistelmä luo ihmisistä realisteja, jotka voidaan määritellä myös konservatiiveiksi. Unelmien ja huumorin yhdistelmä ruokkii puolestaan mielikuvitusta.

Vaarallisinta on idealismi ilman huumoria, sillä se johtaa fanatismiin. Kuinka monta kertaa ihmiskunta onkaan todistanut huumoritajuttomien diktaattorien hirmutekoja tai työntekijät joutuneet fanaattisesti asiaansa uskovien johtajien hampaisiin kyseenalaistaessaan vallitsevat olosuhteet komiikan keinoin. Huumori on läheisissä tekemisissä todellisuudentajun kanssa. Sen avulla pilantekijä saattaa itse asiassa tehdä palveluksen idealistille, ja estää tätä loukkaamasta itseään entistä pahemmin.

Kun idealismia hillitään huumorilla, joka nojaa tukevasti todellisuuteen, syntyy ajattelemisen korkein muoto, viisaus. Todellisuudentajun omaava ihminen saattaa huumorin avulla kertoa jotakin olennaista julmasta maailmastamme, mutta se ei tee häntä itseään julmaksi. Hän vain pehmentää lopullista iskua. Valitettavasti huumorinviljelijät joutuvat toisinaan fanaatikkojen uhreiksi, koska nämä eivät osaa nähdä oman idealisminsa lävitse. Vuonna 1937 kirjoitettu teos ei valitettavasti ole menettänyt yhtään ajankohtaisuudestaan.

Lin Jutang tunsi oman järjestelmänsä heikkoudet, ja käytti sitä lähinnä selventämään sanomaansa eikä suinkaan tieteellisenä instrumenttina. Kuvatessaan muun muassa 1930-luvun saksalaista kansanluonnetta, osui hän melko tarkasti kohteeseensa. Realismi ja erityisesti unelmat (idealismi) korostuivat huumorin ja tunneherkkyyden sijasta. Me kaikki tiedämme, mihin se puolestaan johti.

Vuonna 1936 saksalaiset unelmoivat Nürnbergissä uudesta ja nousevasta valtakunnasta. Myös toisen maailmansodan jälkinäytös – sotasyyllisyysoikeudenkäynnit – esitettiin saman kaupungin raunioilla. Tapahtuivatko kaikki kauheudet vain sen takia, että unelmissa ei ollut sijaa huumorille tai tunneherkkyydelle? Kuinka monta tuhoisaa päätöstä oman aikamme johtajat vielä luovatkaan, elleivät totuudenpuhujat (humoristit) osoita keisarin kulkevan ilman vaatteita?

Ludwig Wittgensteinin (1889-1951) Tracatatus logico-philosophicus -teoksen sisältö tiivistyy yhteen keskeiseen lauseeseen: "Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Tällä havainnolla itävaltalainen filosofi yritti vähentää kaikenlaisten inhimillisten väärinkäsitysten merkitystä tieteellisessä keskustelussa ja rajasi samalla myös inhimillisen tulkinnan määrää. Erno Paasilinna (1935-200) puolestaan totesi: "kun asia sanotaan, niin kuin se on, se ei juuri koskaan ole niin". Toisin sanoen, mistä ei voi puhua, siitä on tehtävä huumoria, laskettava leikkiä. Tästä syystä huumori on oikeastaan kuolemanvakava asia.


Fintellektuaalinen manifesti VII

Mielen vallassa

Poliisi pysäyttää maantiellä kulkevan auton ja kirjoittaa kuljettajalle ylinopeussakon. Sakotettu lausuu ne kuuluisat sanat, jotka monelta meistä saatavat vastaavassa tilanteessa päästä ilmoille: "Eikö teillä ole parempaa tekemistä kuin sakottaa tiellä liikkuvia, vaikka maa on täynnä kaikenlaisia rikollisia, jotka pitäisi ottaa kiinni". Kaiken kiukkumme keskellä unohdamme, että poliisi on juuri hoitanut niitä tehtäviä, jotka sille kuuluvat. Ylinopeuteen syyllistynyt on sakkonsa ansainnut eikä oman rikkeen vähättely tai virkavallan tehtävien arvosteleminen peitä sitä tosiasiaa.


Suomalaisen jääkiekkoilun ikoni Teemu Selänne ihmetteli apulaisoikeusasiamies Maija Sakslinin puuttumista huippu-urheilijoiden varusmiespalveluksen kestoon. Aluksi Selänne kyseli, mitä henkilö oikeastaan tekee ja kirjoitti jo seuraavaksi: "Eiköhän tällä tittelillä olisi kaikkien edunmukaista keskittyä ihan muihin juttuihin…" Selänne koki urheilijoiden joutuvan epäoikeudenmukaiseen asemaan, koska Puolustusvoimat muutti omia toimintatapojaan apulaisoikeusasiamiehen vaatimuksesta. Selänne harjoitti meille kaikille yhtäläistä oikeutta sananvapauteen, mutta jääkiekkokaukalossa vastaavanalaiset ilmaisut saattaisivat johtaa käytösrangaistukseen.

Mitä apulaisoikeusasiamies oikeastaan teki, jotta hän ansaitsi joutua Selänteen, toisten urheilijoiden ja journalistien tulilinjalle. Vastaus on yksinkertainen: työtään. Sakslin havaitsi huippu-urheilijoiden saavan erivapauksia, jotka ovat ristiriidassa varusmiesten yhdenvertaisen kohtelun kanssa. Pääesikunta joutui korjaamaan ohjeitaan ja yhdenmukaistamaan käytäntöjään Sakslinin kirjelmän perusteella, vaikka järjestelmä Selänteen sanojen mukaan "on toiminut kaikkien osapuolien kesken erinomaisen hyvin jo puolisataa vuotta".

Huippu-urheilijoiden erityiskohtelua perusteltiin muuan muassa heidän asemallaan nuorison esikuvina. Kenties asevelvollisuuden suorittaminen täysimääräisenä kasvattaa ryhmän arvostusta entisestään? Tähän voivat vaikuttaa vain huippu-urheilijat itse.

Kun muinaisessa kreikkalaisessa draamassa roolihahmo joutui hybriksen valtaan, sokaistui omasta suosiostaan ja tunsi kykenevänsä toimimaan täysin rajoituksitta oman tahtonsa mukaisesti, kostivat jumalat moisen ylimielisyyden ja pudottavat tämän korkeuksista takaisin maan pinnalle muiden kuolevaisten joukkoon. Myös Alexander Stubbin ura uudessa hallituksessa käynnistyi onnettomien tähtien alla.Hän esitteli hallitusohjelmaan kirjattua vaatimusta yliopistojen kolmannesta lukukaudesta ja onnistui samalla suututtamaan Professoriliiton, koska kertoi pitävänsä professoreita laiskoina ja nosti esiin heidän ammattinsa kolme hyvää puolta: kesä-, heinä- ja elokuun. Suurta yleisöä kosiskeleva sanailu oli sisällöltään harkitsematon eikä mairea hymy ainakaan vahvistanut viestin sanomaa.

Seuraavana päivänä hän selitti lausuntoaan, ja se oikeastaan pahensi tilannetta entisestään. Stubb kertoi viitanneensa Yhdysvaltalaisiin professoreihin, joiden toimia hän opiskeluaikanaan oli seurannut. Vastaus kelpaisi siinä tapauksessa, jos hallitus olisi korjaamassa Yhdysvaltojen yliopistojärjestelmää, mutta sinne asti heidän valtansa ei kuitenkaan yllä. Hallitusohjelmalla ei sinänsä voida muuttaa myöskään kotoisten yliopistojemme opetusjärjestelyjä. Sen voivat tehdä vain yliopistot itse, sillä laki niiden autonomiasta turvaa sivistyksen linnakkeet äkillisiltä poliittisilta hyökkäyksiltä.

Professorien osalta syyllistäminen epäonnistui täydellisesti, mutta suuremmissa kaupungeissa työskentelevien opettajien selviytymiskamppailu on jo käynnistynyt. Ensi keväänä yhä suurempi joukko opettajia jää ilman kesäajan palkkaa: Eiväthän opettajat tunnetusti tee töitä kesäkeskeytyksen aikana, ja miksi heille siis pitäisi maksaa hyödyttömistä kuukausista. Missä vaiheessa unohdimme sekä historiamme että todellisen vuosityöajan? Vuosikymmenten saatossa on opettajien työvelvollisuus kohdentunut noin kymmenelle kuukaudelle, ja suorituksista maksettu palkka vastaavasti jaettu tasaisesti vuoden jokaiselle kuukaudelle.

Kansalaisten oikeustajua on viime viikkoina koetellut myös entisten kansanedustajien sopeutumiseläke. Heillä on siihen täysi oikeus pakasteviroista tai merkittävistä pääomatuloista huolimatta. Uusi hallitus aikoo puuttua moniin etuisuuksiin kuten ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan, joka on monelle työttömälle suurempi asia kuin sopeutumiseläke entiselle kansanedustajalle. Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole ihme, että tunne samankaltaisessa asemassa olevien kansalaisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta vahvistuu entisestään.

Meillä jokaisella on varmasti mielipiteemme huippu-urheilijoiden varusmiespalveluksen kestosta, yliopistojen kolmesta lukukaudesta, opettajien oikeudesta kesäajan palkkaan, kansanedustajien sopeutumiseläkkeestä tai työttömyysturvasta. Vaikka oma käsityksemme oikeudenmukaisuudesta saattaa joutua koetukselle, löytyy lähes jokaiseen ongelmaan vastaus lakikirjasta tai ainakin sen tulkinnasta. Kansalaisten valitsema eduskunta pyrkii säätämään lait parhaan tietämyksensä mukaan ja käyttää tässä työssä asiantuntijoita apunaan. Lakien käytäntöön soveltamisesta vastaavat puolestaan poliittisesti riippumattomat tuomioistuimet, unohtamatta tietenkään apulaisoikeusasiamiehen tulkintoja.

Mikäli laki ei suojaa riittävästi kansalaisiaan, on joissakin maissa mahdollista hakea apua järjestöiltä, jotka noudattavat toisinaan erittäin epämääräisiä oikeudenmukaisuuden periaatteita. Tätä tapaa, jossa laki sivuutetaan ja asiat oikaistaan omin toimin, noudattaa muun muassa Kummisetä-elokuvista tuttu mafia. Oikeudenmukaisuuden nimissä tehdyt teot, joilla ei ole lain antamaa oikeutta, perustuvat kuitenkin aina mielivaltaan, olipa suorittajana kuka tahansa. On sinänsä erittäin mielenkiintoista, että maamme uusi hallitus on luvannut tehdä ammattiyhdistysliikkeelle yhteiskuntasopimustarjouksen, "josta ei kannata kieltäytyä".


Fintellektuaalinen manifesti VI

The Coral: Rebecca You (2007)

Toisinaan kuulen kappaleen, joka ui ihon alle ennen kuin oikeastaan huomaankaan. Tämä melodia liukui lähelle kevyesti kuin kesäinen päivä: vähäiset poutapilvet vaelsivat hitaasti taivaankannella, tuuli hyväili kevyesti kasvoja ja veden pinnalla välkehti timantteja. Se oli osa minua ensimmäisistä soinnuista alkaen ja tunnelma muuttui heti oikeaksi. Oli noustava, pyyhittävä hiekka iholta ja tanssittava iltaan kunnes kynttilänvalo lankesi helmeilevälle viinille. Laulu maalasi eteeni silmät, joista huokui kaipuuta ja aavistus tuskaa. Kauneus kuvastui eteerisenä, mutta kiinnittyi tiukasti jokaiseen nuottiin kuin vihreys elävään maisemaan ympärilläni. Sävelillä oli tilaa sekä elää että hengittää.

Roots & Echoes on The Coral -yhtyeen viides albumi. Matka yhdentoista sävelmän mukana on kevyt, mutta ei yksitoikkoinen. Yhtye on onnistunut punomaan hienon kokonaisuuden, jossa jokainen osuus vaikuttaa merkittävältä siirtymältä seuraavaan. Laulut kuulostavat tutuilta ja turvallisilta, heijastuksilta 1960-luvun poprockin viattomuudesta, mutta silti äänimaiseman kokonaiskuva hehkuu tuoreutta, johon osuvat sanoitukset tuovat emotionaalista syvyyttä. Rebecca You on levyn kirkkain helmi, ehdoton mestariteos, jälkiruoka, joka kruunaa täydellisen aterian.

Ensimmäiset tahdit paljastavat tyylilajin ja pysäyttävät kuuntelemaan. Vaikka iskut ovat aluksi kevyitä, eivät ne kuitenkaan ole yhdentekeviä. Syntyy välittömästi lataus, jota ilmaan sinkoutuvat sävelet virittävät entisestään. Vauhti ei ole huima, mutta virvelirummun kanttiin iskevä kapula pitää temmon kohdallaan ja luo otollisen maaperän odotuksille. Yhtye soittaa ilmavasti, ja mukaan liittyvät jouset sekä oboe maalaavat kankaalle hienovaraisia säveliä: orkestrointi on omassa lajissaan täydellinen. Pian kuulas oboe soi yhä kaihoisammin, ja piano kilkattaa säkeistöjen välissä hiljaisen harkitusti. Kauniit säkeistöt johtavat aina lopulta kertosäkeen tärkeisiin kysymyksiin. Viimeisten tahtien aikana yhtye lisää hieman kierroksia ja esittää perinteistä pelimannihenkeä, mutta kappale ei  lähde kuitenkaan laukalle. Meno kiihtyy, mutta säilyy tyylikkäänä ja sopivan hillittynä.

Hyvät kuulijat, Rebecca on laulunsa ansainnut, ja me saamme puolestamme luvan tanssia sekä heittäytyä kuudennen tai kymmenennen kuuntelukerran jälkeen väsyneenä tuolille ja nostaa lasin vilvoittavaa viiniä huulillemme. Näiden sävelten myötä koittaa kesä.


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (toukokuu 2008)

Tila kansan keskellä

Kuulin viime kesänä keskustelun, joka jäi vaivaamaan pitkäksi aikaa. Nyt, kuukausia myöhemmin ovat eduskuntavaalit ohi, tulokset julistettu ja ankarat jälkipyykkipäivät koittaneet. Voittajat kehuvat kilvan omia joukkojaan ja häviäjät yrittävät selittää tappionsa vähintään torjuntavoitoksi.

Olen seurannut vaaleja usealla vuosikymmenellä eikä mikään oikeastaan enää yllätä, ole uutta tai vähennä merkittävästi elämäni laatua. Aurinko nousee aamulla ja laskee illalla. Siihen ei yksikään hallitus voi omilla toimillaan vaikuttaa. Vielä joitakin vuosia sitten kaikkien tunteman valtiomiehen sanat "Kansa on puhunut, pulinat pois", huokuivat viisautta, mutta tänään ne eivät lohduta sen enempää minua kuin rannalle jääneitä ehdokkaita. Taitaa oikeastaan käydä päinvastoin, sillä nyt se pulina vasta alkaa. Syypää kehnoon tulokseen on tietenkin kansa, joka jälleen kerran petti odotukset ja äänesti väärin. Kuulemani keskustelun perusteella en silti ole täysin vakuuttunut, että oikea syyllinen on löytynyt.

Markkinapäivänä tori kuhisi iloisia ja hymyileviä ihmisiä. Kaupunki eli ja hengitti kesän tahtiin ja kadut puristivat kulkijan tiukasti itseään vasten. Kiersin kojuja, puntaroin juttuja ja punnitsin myyntipuheita. Sillä välin kuvaaja ehti tavoilleen uskollisesti kadota omille teilleen. Lehtiöni täyttyi vähitellen turhanpäiväisistä puheista. Päätin nauttia hetken omasta seurastani, koska paluu toimitukseen ei vielä innostanut.

Kahvi oli tuoretta eikä leipuri ollut säästänyt munkin sokerissa. Pyyhin valkoisia kiteitä rinnuksilta, kun huomasin viereisessä pöydässä istuvan poliitikon, joka oli kolmatta kertaa ehdolla eduskuntaan. Hän keskusteli sievän sairaanhoitajavaimonsa ja isokokoisen puolueaktiivin kanssa.
    – Oletko miettinyt kampanjan avausta? isokokoinen mies kysyi.
    – Onhan maaliskuuhun vielä runsaasti aikaa, ehdokas naurahti.
    – Päivät vähenevät, ja sinun olisi pitänyt jo olla enemmän esillä.
    Nauru kuoli saman tien, ja ehdokas vaikeni. Hänen vaimonsa tuhahti ja tuijotti isokokoista miestä, jonka kasvojen ilme säilyi ennallaan, arvioivana.
    – Miksi? Kaikkihan minut tuntevat, ehdokas vastasi äkäisesti, mutta ilme suli heti hymyksi, kun häntä tervehdittiin naapuripöydästä.
    – Se ei riitä, että sinut tunnetaan täällä. Vaalipiiri on laaja, tarvitset ison kasan ääniä kaupungin ulkopuolelta, jotta pääset läpi, isokokoinen mies vastasi rauhallisesti.
    Ehdokas katsoi anovasti ympärilleen, mutta uusia tervehdyksiä ei sadellut. Nojauduin taaksepäin, jotta kuulisin paremmin.
    – En ole yhtään huolissani, sain viimeksi enemmän ääniä kuin ensimmäisellä kerralla, ehdokas sanoi.
    – Vaikka saisit keväällä vielä enemmän, ei sekään välttämättä riitä, isokokoinen mies vastasi nopeasti.
    Ehdokas hiljeni täydellisesti, ja syvä kalpeus hiipi kasvoille auringonvalosta ja lämmöstä huolimatta.
    – Mitä ehdotat? hän viimein kysyi.
    Isokokoinen mies hymyili ja nojautui hitaasti tuolinsa selkänojaa vasten.
    – Ensinnäkin, sinun pitää julkaista maakunnan ykköslehden mielipidepalstalla muutama kirjoitus itsellesi tärkeistä asioista, vaaliteemoista toisin sanoen…
   – Miksi jo nyt?
   – Siitä yksinkertaisesta syystä, että kevättalvella ne hukkuvat muiden samankaltaisten joukkoon. Ja toiseksi, sinun pitää perustaa omat nettisivut, joissa kommentoit säännöllisesti sekä maamme että politiikan tilaa…
    – Nettiin… älä naurata… ei kukaan sieltä mitään lue…
    Isokokoisen miehen otsalle kohosi ryppyjä.
    – Se on tulevaisuutta. Uudet äänestäjäsukupolvet mullistavat viimeistään seuraavan vuosikymmenen aikana tavan käydä poliittista keskustelua ja tuovat tuoreet ajatukset nopeasti julkisuuteen. Otan sinusta muutaman edustavan valokuvan ja…
    – Etkä ota! Edelliset olivat todella omituisia, rikospoliisin asia oikeastaan, ehdokas tiuski.
    Isokokoinen mies ei hämääntynyt, vaan jatkoi välittömästi:
    – Ja kolmanneksi, sinun pitää näyttäytyä tarkoin valituissa tilaisuuksissa, liikkua kansan keskellä…
    – Mehän menemme jo ensi viikolla Savonlinnan oopperajuhlille, ehdokkaan vaimo osallistui viimein keskusteluun.
    Isokokoinen mies vaikeni, nousi paikaltaan, kiitti pariskuntaa erittäin valaisevasta tuokiosta ja katosi torin väkijoukkoon.

Ehdokas sai kevään vaaleissa vähemmän ääniä kuin kertaakaan aiemmin, enkä usko puolueen antavan hänelle neljättä mahdollisuutta.


Loposen arkistosta: päiväkirjamerkintä vuodelta 1999

Rohkeuden rajavartijat

Tapahtui kerran kertausharjoituksessa, siellä jossakin:

Kutsu kävi ja tarjosin hyvälle ystävälleni kyydin harjoitukseen. Keskustelimme koko ajomatkan mielenkiintoisista historian tapahtumista ja vaihtuvista tulkinnoista. Siirtymä ei tuntunut pitkältä, ja pian kulkuneuvomme liittyi jonon jatkoksi. Paperimme tarkastettiin portilla ja kuljimme siviilielämän rajan yli päästäksemme seuraavaan jonoon. Siirryimme vuorollamme parkkialueelle, jossa jokaiselle autolle oli varattu lokeronsa. Meidät ohjattiin omaamme. Edellämme kulkeneesta autosta nousi ruskeisiin saappaisiin ja pitkään harmaaseen takkiin pukeutunut nainen. Hän nappasi takakontista laukkunsa ja askelsi nopeasti kohti ilmoittautumispistettä. Katsoimme ystäväni kanssa toisiamme ja ajattelimme todennäköisesti samalla tavalla: "Olihan tuo jo aikakin".

Ilmoittautumispisteellä odotti tietenkin seuraava jono. Edellämme kävellyt nainen odotti rauhallisesti omaa vuoroaan. Lähes katkeamattomana jatkuneen keskustelumme lomassa meillä oli hieman aikaa katsella ympärillemme ja etsiä vuosien varrella tutuiksi tulleita ihmisiä. Kasvoille leviävä hymy paljasti oikeat henkilöt. Vaihdoimme kuulumisia ja viljelimme perinteisiä tervetuliaisherjoja. Ilmapiiri vapautui tyypillisellä tavalla. Kesken kaiken riemun ystäväni tönäisi minua kevyesti kyynärpäällään ja kuiskasi: "Se on jätkä".

Vei hetken ennen kuin ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Katsoin edessäni seisovaa naista. Tuuheiden niskahiusten takaa kuului ääni, joka ei ollut naisellinen. Tuijotin ystävääni ja hiljaisuus ympäröi meidät. Emme osanneet sanoa vähään aikaan mitään tosillemme tai takanamme jonottaville tutuille. Sain ääneni takaisin vasta oman ilmoittautumisvuoroni koittaessa. Tutut rutiinit ja paperityöt katkaisivat turhat pohdiskelut.

Seuraavan viidentoista minuutin ja seuraavien päivien välisenä aikana kuva täydentyi olennaisesti. Naiseksi pukeutunut mies osoittautui sosiaaliseksi, omasi hyvän huumorintajun, keskusteli kansamme ruokailujen ja muiden taukojen aikana ja kertoi avoimesti perheestään sekä harrastuksistaan. Hän ei ollut ensimmäinen taitoluistelija, jonka olin tavannut eikä ainoa reserviläinen, jolla olin nähnyt korvakoruja. Silmälasit olivat naiselliset, mutta armeijan kuosit tekivät meistä kaikista ulkoisesti melko samankaltaisia.

Olen käynyt kertausharjoituksissa neljällä vuosikymmenellä, ja monet asiat ovat muuttuneet pääsääntöisesti parempaan suuntaan. Puolustusvoimat on kehittänyt johtamisoppejaan, ja on joissakin käytännöissä valovuosia edellä siviilimaailmaa, jossa menneen maailman korpraalit ja kersantit suosivat yhä äksiisiä. Näiden jakamat tiukat käskyt kaikuvat täysin turhaan niin yritysten kuin toimistojen ja virastojen ontoilla käytävillä.

Kaikki kouluttajamme kohtelivat häntä kuten kaikkia muita: toivottivat tervetulleeksi kättelemällä ja osoittivat joka käänteessä, että hän oli oikeassa paikassa. En kuullut yhdenkään kantahenkilökuntaan kuuluvan tai reserviläisen laskevan leikkiä miehen habituksesta julkisesti. Vuosikymmeniä aiemmin asiat olivat kuitenkin vielä toisin. Muistan saaneeni useammalta huumorimieheltä neuvon, jonka avulla olisin halutessani voinut saada viime hetkellä vapautuksen kertausharjoituksesta: "Pukeudu naiseksi".

Hänen kohdallaan vanha neuvo ei olisi auttanut, sillä hän kulki jo omalla tiellään. Takana oli joukko vapaaehtoisia koulutustilaisuuksia, eikä hän ollut hakemassa vapautusta kyseisestä harjoituksesta. Hän oli mielestään täysin oikeassa paikassa, eikä kukaan voinut sitä kiistää tai kieltää osallistumista. Useat tuttavani sanoivat kunnioittavansa miehen rohkeutta saapua harjoitukseen omana itsenään. Viimeisenä harjoituspäivänä matkakumppanini muokkasi Tuntemattoman sotilaan luutnantti Koskelan legendaariset sanat tilanteeseen sopiviksi: "Minulle on aivan sama, miten ihmiset pukeutuvat, kunhan he vain hoitavat asialliset hommansa". Olen samaa mieltä, sillä jokainen meistä on Ellun kana omalla tavallaan.

Olen kiitollinen hetkistä, jolloin olen joutunut tarkastelemaan omaa asennettani uudesta näkökulmasta. Kenties ymmärrän, että valmiina annettujen totuuksien taakse linnoittautuminen ei oikeastaan lisää tietoa, vaan luo tuskaa. Olen kenties jo liian vanha nostamaan ketään sankarikseni, mutta naiseksi pukeutuneen miehen rohkeutta kunnioitan, sillä vain itsessään vahva ihminen uskaltaa toimia kuten hän.

Toisin kuin välillä luulemme, ei rohkeus elä heissä, jotka tekevät heikommassa asemassa olevien elämää tai olosuhteita kurjistavia ratkaisuja tai kääntävät syyttävän sormen puolustuskyvyttömiä kohti. He ainoastaan pukevat ahneuden, kateuden tai röyhkeyden aivan liian kevyesti rohkeuden valepukuun. Oikeasti rohkeat eivät välitä yleisestä vastustuksesta, häpeän pelosta tai toimiensa kohtaamasta vähättelystä. He tietävät toimivansa inhimillisesti oikein. Jos eettiset perusteet murtuvat kovien arvojen alle, olemme ihmisinä hukassa. Emme saa koskaan unohtaa, että vaatteiden alla asuu ensisijaisesti ihminen.

Nähdessäni miehen naisen vaatteissa, ei minun olisi pitänyt yllättyä. Se oli oikeastaan vain kolikon toinen puoli. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1995 saivat naiset laillisen oikeuden pukeutua miesten vaatteisiin, samaan armeijan kuosiin.


Fintellektuaalinen manifesti V