Dire Straits: Tunnel of Love (1980)

Urkumelodia hiipii kaukaisuudesta, mutta hiipuu vähitellen. Valistunut kuuntelija laskee mielessään kolmeen ja huomaa tahtilajin olevan tuttu valssista. Onko lautaselle lipsahtanut väärä kappale: Richard Rodgersin ja Oscar Hammerstein II säveltämä Carousel Waltz? Samassa kitarat ja rummut iskevät kuin ukkonen pilvettömällä taivaalla. Rytmikitaran jokainen sointu osuu kohdallaan ja laulun sekaan ui erittäin tyylitajuisesti soitettuja kitarakuvioita. Basso pitää huolen tasapainosta ja jokainen rummunisku vaikuttaa harkitulta. Soitto on täsmällistä ja tarkkaa, soundi ilmava ja täysin omanlaisensa. Tunnel of Love rullaa kevyesti ja vaivattomasti eteenpäin.

Kesällä 1980 Dire Straits astui studioon ja kolmannen albumin äänitykset alkoivat. Prosessin aikana veljekset Mark ja David Knopfler havaitsivat yhteisen musiikillisen taipaleen saavuttaneen lakipisteensä. Mielipiteet taiteellisesta linjasta erosivat toisistaan niin rajusti, että nuoremman veljen irtautuminen yhtyeestä jäi ainoaksi vaihtoehdoksi eikä hänen nimeään mainita levyn tiedoissa, sillä rytmikitaraosuudet soitti uusiksi äänitysten loppuvaiheessa Sid McGinnis. Äänimaailmaa täydensi Bruce Springsteenin E Street Bandin pianisti ”Professori” Roy Bittan, jonka kädenjäljen erottaa kappaleiden maalauksellisista kosketinsoitinkuvioista.

Making Movies on Dire Straitsin uran kivijalka. Se ei vielä nostanut yhtyettä stadionluokkaan, mutta loi vakaan perustan Mark Knopflerin sävelkynän seuraaville piirroille. Kahden ensimmäisen levyn hennon tunkkainen soundi vaihtui kerrasta tilavaksi ja sävykkääksi. Kappaleiden rakenne monipuolistui ja syveni, kun samalla myös soittajien taidokkuus nousi yhä enemmän esille. John Illsley rytmitti erinomaisesti bassollaan tarvittavat nousut ja laskut sekä vaadittavat hidastukset ja nopeutukset. Rumpali Pick Withers hyödynsi blues- ja jazz-osaamistaan ja loi massasta erottuvan tyylin soittaa rokkia. Albumilla on vain seitsemän kappaletta, mutta jokainen niistä on teos itsessään ja tärkeä pala kokonaisuudessa. Silti Tunnel of Love on tyrmäävä ensimmäinen raita, joka määrittää suunnan ja vauhdin.

Hyvät kuulijat, astukaa alukseen ja lipukaa rakkauden tunneliin. Antakaa taidokkaasti punottujen sävelien nostaa teidät korkeuksiin ja eläkää jokaisen loppusoolon huokauksen mukana, mutta kuunnelkaa samalla tarkasti, mitä kitarat ja helisevä piano teille kertovat. Keväinen karuselli pyörii jälleen.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (toukokuu 1989)

Kevin Rowland & Dexys Midnight Runners: Come on Eileen (1982)

Uusien ideoiden ujuttaminen kertaalleen hiottujen joukkoon saattaa toisinaan vaikuttaa ylivoimaiselta haasteelta. Laulaja Kevin Rowlandilla oli visio yhtyeensä äänimaailmasta, mutta rouhea todellisuus ei tahtonut ottaa vastaan uusinta osaa. Vaikka Rowland yritti puhua enkelien kielellä, eivät helisevät vasket silti ymmärtäneet sanomaa. Syntyi ristiriitoja, jotka repivät soittajia erilleen, ja toisen albumin koko äänitysprojekti oli kaatua omaan mahdottomuuteensa. Siitä syntyi toinen luku vaikeuksien kirjaan.

Dexys Midnight Runnersin ensimmäiseltä albumilta Searching for the Young Soul Rebels julkaistu single Geno nousi Britannian listan ykköseksi, mikä nosti seuraavan levyn odotukset korkealle. Valitettavasti bändi kieppui pian kadotuksen ja hävityksen välimaastossa, ja lopulta vain kaksi alkuperäisjäsentä kannatteli nimeä. Uuden kokoaminen alkoi ja lyhyen instrumenttien kierrätysvaiheen jälkeen Rowlandin uusi näkemys, jousisoittajat, muuttuneet sovitukset ja maalaishenkiset vaatteet rikkoivat perustuksen toistamiseen. Puhallinsektio ajautui sivuraiteelle: toinen alkuperäisjäsen Big Jim Paterson ja vasket pakkasivat laukkunsa.

He tosin palasivat vielä studioon, mutta palkattuina soittajina. Uudistuneen kokoonpanon alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen single The Celtic Soul Brothers vältti kaiken huomion eikä seuraava Come on Eileen lähtenyt aluksi lentoon. Jotakin erityistä tapahtui kesällä 1982, ja single nousi sekä Britannian että Yhdysvaltojen listaykköseksi. Too-Rye-Ay –albumi kääntyi lopulta menestyksen tielle.

Come on Eileen alkaa bassolla, joka jumputtaa yksinään ensimmäisen tahdin kuin legendaarisissa soul-kappaleissa konsanaan, mutta jo seuraavassa hetkessä mukaan liittyvät viulut ja banjo, joiden sävelet ja fraseeraus kuljettavat kuulijan kelttitunnelmiin. Teema kierrätetään kahteen kertaan, kunnes piano kilauttaa yhtyeen vauhtiin. Sen jälkeen soul ja irlantilainen kansanmusiikki lyövät kättä toisilleen. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeen banjo tikuttaa ja poljento vaikuttaa kohoavan aivan uudelle tasolle. Hyväntuulisuus kasvaa säkeestä seuraavaan. Toisen kertosäkeen jälkeen seisomme lähes huomaamattomalla seisakkeella, jolta juna lähtee jälleen hitaasti, mutta kiihtyvällä voimalla liikkeelle.

Hyvät kuulijat, heittäkää talviset taakkaanne varaston takimmaiseen nurkkaan, tanssikaa villisti kaduilla, katsokaa kohti valoisia aikoja, kuulkaa enkelten kuiske ja muistakaa nauttia auringon lämmöstä. Olen valmis: Eileen, saanko luvan?


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (kesäkuu 1992)

Sattuman loogisuus

Albert Camus tiivisti mielenkiintoisen ajatuksen yhteen virkkeeseen: ”Kaiken, mitä tiedän elämästä, moraalista ja filosofiasta, olen oppinut jalkapallokentällä”. Kuten hyvin tiedämme, on jalkapallo pyöreä. Muoto on sinänsä tärkeä, koska se edistää pelivälineen liikettä, ja sillä voidaan myös perustella kaikki erikoiset pelitapahtumat. Lähes kaikista peliin liittyvistä ilmiöistä on kerätty paljon tilastotietoa ja kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Ymmärrämmekö siitä huolimatta tietojemme rajallisuuden? 

Näe tämä mielessäsi: pitkä pelaaja juoksee vastustajan kenttäpuoliskon sivurajalle ja kuivaa märän pallon paitaansa tai sopivasti paikalle jätettyyn pyyhkeeseen. Hän ottaa vauhtia ja linkoaa pallon kohti vastustajan maalia. Pysäytän kuvan hetkeksi tähän ja esitän muutamia yleisesti tunnettuja faktoja. 

Jalkapallo on maalintekopeli, vaikka suuri osa otteluista voitetaan vain yhdellä tehdyllä maalilla. Jos joukkue onnistuu tekemään kaksi maalia, on voitto entistä todennäköisempi ja lisämaalit vain kasvattavat odotusarvoa. Tilastotiedon valossa erityisesti toisen maalin merkitys korostuu. Toisaalta myös joukkueen puolustuksen täyttyy olla tiivis, jotta se välttyisi turhilta takaiskuilta. Periaatteessa sekä voiton että tappion todennäköisyys on aina 50 prosenttia. Miten paljon sattuma tai onni voi vaikuttaa lopputulokseen?

Taitavat yksilöt saavat pelin näyttämään kauniilta. Upeat suoritukset ja maalit kruunaavat vihreällä veralla käydyn shakkiottelun, jossa menestyminen perustuu pallonhallintaan. Joukkue, joka osaa rytmittää liikettä ja käyttää tilaisuutensa yleensä myös voittaa. Ainakin luulemme niin. Tämän ajattelun taustalla kummittelee Platonin filosofia yksinkertaisuudessaan: taidot luovat mahdollisuuden menestykselle. Tärkeintä on saada aikaiseksi onnistunut syöttö oikeaan paikkaan sopivan pelaajan ulottuville. Edesmennyt jalkapallolegenda Johan Cruyff sanoi, että ”sattuma on loogista”. Toisinaan onni näyttää kulkevan taitavamman joukkueen matkassa ja enemmän maalipaikkoja luova joukkue voi onnistua saamaan pallon vastustajan verkkoon myös vahingossa.

Nyt on oikea hetki palauttaa jälleen mieleen aiemmin mainitsemani sivurajaheitto ja viedä tilanne loppuun. Pallo putoaa rangaistusalueelle. Seuraa hetkellinen hämmennys eikä puolustava joukkue saa siirrettyä pelivälinettä vaaravyöhykkeeltä. Se pomppii hyökkääjälle, joka tekee maalin. Hyvin organisoitu puolustus on pettänyt ja taitavampi joukkue on tappiolla. Miten se on mahdollista? 

Jokaisessa liigassa on sekä vuodesta toiseen mestaruudesta pelaavia tähtijoukkueita että jatkuvasti sarjapaikkansa puolesta pelkääviä seuroja. Jälkimmäisen ryhmään kuuluvien pelaajien taitotaso ei yleensä yllä ensin mainittujen tasolle, ja siksi niiden on pyrittävä tekemään tulosta toisenlaisin keinoin: tiiviillä puolustuspelaamisella, vastustajan jatkuvalla häiritsemisellä ja erikoistilanteiden hyödyntämisellä. Tätä pelitapaa kutsutaan sissijalkapalloksi. Toisinaan se riittää horjuttamaan varman voittajan itseluottamusta ja antaa altavastaajalle pienen mahdollisuuden. Muistamme yhä maaliskuisen perjantai-illan vuonna 2013, jolloin Suomen maajoukkue onnistui ryöväämään pisteen hallitsevalta Euroopan- ja maailmanmestarilta Espanjalta lähes samanlaisella taktiikalla. 

Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics sekä Chris Andersonin ja David Sallyn Numeropeli ovat erittäin mielenkiintoisia teoksia, jotka haastavat lukijansa pohtimaan jalkapalloa uudesta ja erittäin viistosta näkökulmasta sekä ymmärtämään omaa tietämättömyyttään. Edellä mainittu sissijalkapallo on yksi kirjoittajien havainnoista. He ennustavat myös vahvojen – aina oikeassa olevien – managerien ajan saavuttaneen iltaruskon. He myös osoittavat, että joukkueiden väliset erot (Englannin valioliigan) sarjataulukossa voidaan selittää 92-prosenttisesti maksettujen palkkojen kokonaissummalla ja siirtokorvaukset eivät takaa menestystä. Raha siis ratkaisee, mutta kenties tärkeämpää olisi luopua perinteisestä ajattelusta ja tehdä asioita toisin.

Sir Alex Ferguson havaitsi Jaap Stammin taklausten vähentyneen merkittävästi. Hän päätti myydä pelaajan, koska uskoi tämän uran kääntyneen ehtoopuolelle. Johtopäätös oli virheellinen, koska kokemus oli opettanut puolustajan sijoittumaan kentällä oikein. Tilastotieto ei estänyt tekemästä väärää johtopäätöstä, vaan oikeastaan kannusti siihen. Alkuperäinen vastaus oli vain numero, joka olisi pitänyt vielä purkaa tiedoksi ja toiminnaksi oikeiden kysymysten avulla. Siirron jälkeen Stamm pelasi vielä monta loistavaa kautta Italiassa.

Albert Camus näki jalkapallossa elämän, filosofian ja moraalin avaimet eikä tuoreempien jalkapallokirjailijoiden avaamia näkökulmia kannata sivuuttaa kevyesti. Katse ja kiusalliset kysymykset kannattaa kääntää kohti elämää ja yhteiskuntaa. Kumpaan joukkoon sinun organisaatiosi kuuluu: todennäköisiin menestyjiin vai pienellä budjetilla sinnitteleviin? Viekö pienentynyt palkkapussi mahdollisuuden onnistua? Tuhlaatko varojasi turhiin siirtokorvauksiin? Onko joukkueessasi tarpeeksi pelaajia? Mitä voisi olla toimialasi sissijalkapallo? Mitä keräämäsi tilastotieto oikeasti kertoo? Osaatko esittää oikeita kysymyksiä? Pystytkö tekemään asioita toisin?

Fintellektuaalinen manifesti XVI

The Del-Lords: Poem of the River (1988)

Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan pohti antiikin filosofi Heraleitos. Emme voi astua samaan virtaan kahta kertaa tai palata menneeseen kuin ajatuksissamme ja unissamme. Kuvitelkaa 1980-luvun New York. Ihmisten, ajatusten ja musiikin sulatusuuni kiehuu yli. Syntyy uusia supertähtiä, levymyynti rikkoo ennätyksiä ja suurista tulee yhä mahtavampia. Positiivinen vire nostaa pintaan myös säveliä valtavirran ulkopuolelta.

Kenties The Del-Lords voisi antaa kasvot 1980-luvun New Yorkille. Yhtye on kuin kaupunki itse, täynnä perinteitä, toiveita ja tarinoita. Kahdella ensimmäisellä levyllään se täytti ääniaallot romanttisella kaipuulla kaupungin eläville kaduille ja kunnioituksella edesmenneille mestareille. Kolmannella albumillaan Based on a true Story bändi otti suuren harppauksen ja syleili koko Yhdysvaltojen sielua. Pelkät kadut eivät enää riittäneet, oli päästävä hetkeksi myös kauas avoimelle preerialle. Vaikka lähteminen sinänsä ei onnistunut, saattoi kertoja silti haaveilla. Scott Kempnerin ja Eric Ambelin kitarat lennättivät ajatukset aivan minne tahansa. Manny Caiatin basso ja Frank Funaron rummut puskivat eteenpäin ja estivät tehokkaasti turbulenssin.

The Poem of the River alkaa surullisella kitaralla. Soinnut paljastavat laulun sävyn. Kosketinsoittimista kumpuavat lyhyet sävelet ja kertojan ensimmäiset säkeet vahvistavat tunnelmaa entisestään. Runo joesta rakentuu kuva kerrallaan. Hylätyt lastenvaunut, tyhjät oluttölkit, levolliset iltapäivät ja romanttiset keskustelut haihtuvat ajan virtaan eikä kerran kadonnutta voi saada takaisin.

Joki ei ole pelkästään joki eikä virta ainoastaan virta. The Poem of the River kohoaa metaforaksi elämästä. Vesi on jatkuvassa liikkeessä ja monen kanssaihmisen jäljet päättyvät rannalle. En tiedä minne hän meni ja miksi hän lähti, pohtii laulaja. Kuulija ymmärtää, että hän ei peitä sanoillaan totuutta. Joki on vaatinut veronsa ja rannalle ilmestyy jälleen uusi haamu. Jäljelle jää vain kertojan riutuva sydän ja hauras sielu.

Hyvät kuulijat, keväällä joki jälleen avautuu ja vesi virtaa vapaana. Pysähtykää hetkeksi kuuntelemaan, kuinka se kuiskii teille salaisuuksiaan ja laulaa tarinaansa. Astukaa sävelten virtaan ja antakaa musiikin kuljettaa teidät aikaan, jonka jo kerran luulitte kadottaneenne.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (marraskuu 1989)

”Miks vähän käyttäjiä kanteleen?”

Kevät tuo valon ja vihreyden, mutta kantaa mukanaan myös ongelmia. Hyvän ystäväni allergia puhkeaa jälleen, mutta täsmälääkkeellä se lievenee merkittävästi. Joitakin vuosia sitten hän varasi soittoajan yksityisen työterveyspalvelun lääkärille. Se järjestyi nopeasti. Hän tarvitsi reseptin sopivalle allergialääkkeelle. Lisähuolta aiheutti imetys, sillä lääke ei saanut vaikuttaa negatiivisesti pieneen lapseen. Lääkäri ilmoitti tylysti, että hänellä ei ole aikaa tutkia ja selvittää sopivaa tuotetta.

Ystäväni soitti melko vihastuneena työterveyspalvelun keskukseen. Avulias virkailija antoi numeron, josta oli mahdollista saada tietoa sopivista lääkkeistä. Toinen avulias henkilö ymmärsi ongelman ja tutki samaa kirjaa, joka lääkärillä olisi myös ollut käytössään. Hetken kuluttua hän ilmoitti kaksi sopivinta vaihtoehtoa. Ystäväni kiitti hyvästä palvelusta ja soitti uudemman kerran työterveyteen. Hän pyysi yhdistämään puhelun samaiselle lääkärille, koska ”reseptinkirjoitusoikeutta minulla ei vielä ole”. Me maksamme palveluista ja odotamme saavamme rahallemme vastikkeen, vaikka oikeasti olemme siirtyneet melko pitkälle itsepalveluyhteiskuntaan, jossa valelääkärit vaikuttavat seuraavalta loogiselta askeleelta.

Keskustelu erilaisten palveluiden yksityistämisestä ja säätelyn purkamisesta käy tällä hetkellä kiivaana. Kumpi on parempi vaihtoehto, julkinen vai yksityinen? Riittääkö pelkästään hyvä ja toimiva järjestelmä vai pitääkö sen olla paras? Miten paras tai parempi määritellään? Kieltämättä säätely toisinaan estää järkevän toiminnan, mutta yhtälailla se myös suojelee heikommassa asemassa olevaa. Julkisen palvelun ja yritystoiminnan suurin ero on yksinkertainen, jälkimmäinen pyrkii maksimoimaan omistajien voitot. Kuvittele tilanne, jossa viinejä saisi viimein lähikaupasta, mutta mieti seuraavaksi viinivalikoiman laatua.

Tällä hetkellä kaksi suurinta kauppaketjua myy erikoisoluita, mutta toisen valikoima on huomattavasti monipuolisempi. Voisiko viinien kohdalla käydä samoin? Halvat perusviinit täyttäisivät hyllyt ja laadukkaammat putoaisivat pois valikoimista. Yritys myisi vain tuotteita, jotka käyvät erinomaisesti kaupaksi halpuutetuilla hinnoilla. Viinikeskustelussa on kokonaan sivutettu yksi keskeinen näkökulma: asiakaspalvelu ja osaaminen.

Valtion monopoliyhtiö Alkon myyjät osaavat suositella sopivia vaihtoehtoja asiakkaan kulloiseenkin tarpeeseen. Perinteisissä eurooppalaisissa viinimaissa puolestaan juomia puolestaan voi ostaa ruokakaupoista, mutta myyjät eivät yleensä tunne riittävästi tuotteitaan. Systemaattinen koulutus yksinkertaisesti puuttuu. Olen saanut hyvää palvelua ainoastaan viineihin erikoistuneessa liikkeessä, jota ylläpiti asialleen omistautunut entusiasti. Kaiken lisäksi hyvät viinit ja shamppanjat ovat käytännöllisesti katsoen olleet samanhintaisia kuin Suomessa. Hintaerot viinimaiden ruokakauppojen eduksi olivat suurimmat niin sanotuissa käyttö- tai bulkkiviineissä, joita ilmeisesti kotimaiset kauppaketjut haluavat erityisesti hamuta hyllyihinsä.

Miksi suhtaudun skeptisesti viinien myynnin vapauttamiseen? Ystäväni ihmetteli kaupan maitohyllyä, jossa on satoja tuotteita, mutta kukaan ei kuitenkaan kysy asiakkaalta: ”miten voin auttaa?” Alkossa asiakkaan ei tarvitse liikkua kovin pitkään hyllyrivien välissä, kun ensimmäinen myyjä saapuu tarjoamaan asiantuntemustaan.  Säätelyn purkamisessa on keskitytty aivan toissijaisiin argumentteihin ja erinomainen palvelu saattaa muuttua olemattomaksi. Puhtaaseen liiketaloudelliseen ajatteluun perustuva toimintojen tehostaminen näyttäytyy asiakkaalle yleensä vain palvelujen heikkenemisenä. Pitäisikö Alkon tuotevalikoimaa laajentaa maitotuotteilla?

Toisaalta liiallinen yrittäminen saattaa myös kostautua. Joitakin vuosia sitten selasin valikoimaa levydivarissa, jonka kauppias mollasi kilpailijaansa kanta-asiakkaalleen. Poistuin huomaamattomasti liikkeestä ja kävelin juuri haukuttuun liikkeeseen. Syntyi viisi vuotta kestänyt asiakassuhde, joka päättyi vasta nuoren kauppiaan aloittaessa opinnot. Toiminnalle löytyi jatkaja, liike vaihtoi nimensä ja siirtyi kulman taakse. Minun oli aluksi vaikea sopeutua muutokseen, olihan viisi vuotta pitkä aika. Yritin aluksi käydä uutuustuotteita myyvässä levykaupassa, mutta kun minulle yritettiin myydä jo kolmatta kertaa ukulelea, jota en todellakaan tarvinnut, annoin uudelle kauppiaalle toisen mahdollisuuden. Se kannatti.

Mikä erotti kaksi hyvää kokemusta huonoista? Kumpikaan suosimistani liikkeistä ei ollut täydellinen, vaikka ensimmäisen omistaja jopa tilaisi asiakkailleen levyjä ulkomailta ja tukusta. Se tosin lisäsi tilaajan kustannuksia joillakin euroilla, mutta sen ansiosta liike pysyi pitkään kivijalassa, mikä oli paljon tärkeämpää. Kumpikin yritys oli omalla tavallaan ainutlaatuinen, ja omistajia yhdisti intohimo musiikkiin. Heillä oli aina aikaa keskustella ilmiöistä, suositella mielenkiintoisia artisteja ja yhtyeitä sekä estää asiakasta tekemästä virheostoksia.

Toimintojen tehostaminen ja yliyrittäminen saattavat lopulta kääntyä itseään vastaan. Seth Godinin toimittamassa teoksessa Iso Muu on monta opettavaa esimerkkiä yrityksistä, jotka muuttivat tapaansa toimia, mutta menettivät samalla jotakin erityistä itsestään ja suuren joukon vanhoja asiakkaita. Täydellisyyden tavoittelulla yritys ei erotu muista kaltaisistaan, vaan sen pitää uskaltaa olla ainutlaatuinen. Kaupat ovat pullollaan hyllyttäjiä, mutta kysymyksiin vastaajia on aivan liian vähän.


Fintellektuaalinen manifesti XV

John Cougar Mellencamp: Rain on the Scarecrow (1985)

Erinomaisilla lauluntekijöillä on taito kertoa tarinoita, joissa perinteiset arvot kohtaavat modernin maailman tavalla, joka on ainutlaatuinen, eikä kuulija tunne oloaan vaivaantuneeksi. Sanat koti, uskonto ja isänmaa sisältävät paljon historian tuomaa painolastia, ja niiden mainitseminen jakaa ihmiset välittömästi vähintään kahteen leiriin. Tarinankertojalle historia on ensisijaisesti kertomus menneistä ajoista, jolloin käsitteet olivat osa vallitsevaa todellisuutta ja loputon lähde laulujen aiheiksi. John Cougar Mellencampin Scarecrow on albumi, jolla nuo kolme sanaa ovat läsnä omalla erityisellä tavallaan, ja historia sekä elää että hengittää vahvasti teksteissä.

Mellencamp halusi tehdä kunniaa menneille sukupolville, ensisijaisesti 1960-luvun loistaville muusikoille ja hienoille kappaleille. Hän antoi yhtyeelleen listan lähes sadasta kappaleesta, joihin soittajien täytyi perehtyä matemaattisella tarkkuudella, sillä juuri tuolla vuosikymmenellä amerikkalainen popmusiikki oli sulattanut itseensä vaikutteita monesta eri lajityypistä, ja brittiläiset rockyhtyeet kantoivat siihen omat mausteensa. Mellencamp tahtoi omaksua tuon ajan monipuolisen ja raivokkaan äänimaailman, mutta teki sen silti omilla ehdoillaan. Soittajat oppivat läksynsä kiitettävästi, mikä kuuluu kauttaaltaan lopputuloksessa.

Rain on the scarecrow aloittaa albumin, ja on aivan selvää jo ensimmäisistä räjähtävistä virvelirummun iskuista ja terävästä kitarakuviosta alkaen, että olemme vakavien asioiden äärellä. Kylmän sodan vastakkainasettelu ja Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin valtapolitiikka on ajanut erikoisella tavalla amerikkalaiset maatilat ahdinkoon. Mellencamp maalaa eteemme kuvan maanviljelijöistä, jotka menettävät farminsa ja joutuvat lähtemään kodeistaan. Pankit vievät heiltä sen, minkä pystyvät. Maa, joka oli kerran ruokkinut kansakunnan ja tehnyt isänmaasta vahvan, jää autioksi ja pellot ruohottuvat. Nimet ja paikkakunnat hautautuvat historiaan. Ainoastaan isoäiti turvautuu Raamattuun, ja hänkin vain pyytääkseen pikaista paluuta luvattuun maahan. Musiikillisesti albumi sulattaa rockin, americanan ja countryn maittavaksi keitokseksi, mutta sanoituksista huokuu raivoa, jonka läpi raskas kaipuu ja loputon tuska suodattuvat. Kaikki palaa maahan ja muuttuu tomuksi. Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteys huojuu tuulessa ahneuden ja tyhjien lupausten riepoteltavana.

Hyvät kuulijat, tunnetteko kuinka Mellencamp yrittää kertoa meille, että sanat eivät itsessään satuta ketään, mutta niiden käyttö toisiamme vastaan tekee todella kipeää.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (maaliskuu 1986)

Junat kulkevat ajallaan, ihminen pysyy paikallaan

Nousin avannosta ja ravistin vettä kehosta. Pakkasilma näykki ihoa ja lumihiutaleita laskeutui hitaasti kimaltelevalle hangelle. Kiiruhdin takaisin saunaan. Nousin lauteille ja huomasin, etten enää ollut yksin. Toivotin toiselle saunojalle hyvää päivää. Tuttu ääni vastasi. Hän oli Ari, ammatiltaan veturinkuljettaja, perheessä vaimo, kaksi lasta ja ajokoira. Tapasimme ensimmäisen kerran avantouintikauden avauksessa ja sen jälkeen ainoastaan satunnaisesti.

– Nousit kiskoilta, sanoin.
– Junat kulkevat ajallaan ja lomalle ehtii aina, hän naurahti.
– Ehtii, ken tahtoo, vastasin ja sulkeuduin lämpöön.

Kuuden vuosikymmen aikana olen oppinut, että yleensä vastaukset monimutkaisiin kysymyksiin ovat hyvin yksinkertaisia. Joskus pelkkä rohkeus kysyä riittää. Minua vaivasi jälleen jokatalvinen riesa, ja riittävä vastaus puuttui. Kylmä kihelmöi yhä iholla, erityisesti jalkapohjissa, ja se sai veren kiertämään viimein aivoihin.

– Kerrohan Ari, miksi ensilumi yllättää aina VR:n? Se tulee joka vuosi, ja säätiedotukset kertovat melko tarkasti päivän. Siitä huolimatta junat eivät nytkähdä Helsingistä aikataulun mukaisesti liikkeelle. Miksi tämä tulee teille aina yhtä suurena yllätyksenä?

Ari huokaisi ja pohti luonnottoman lyhyen tovin vastaustaan.
– Syy on lumi, hän sanoi monotonisesti.

Oletteko koskaan tunteneet itseänne tyhmäksi? Minä olen, ja riittävän usein. Kun kuulin Arin vastauksen, halusin vajota lauteiden läpi lattialle ja huutaa kuin pieni lapsi kaupassa. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan pakenin yhä syvemmälle itseeni ja muistelin nuoren filosofiaa opiskelleen kesätoimittajan sanoja: ”Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, ainoastaan huonoja vastauksia”. Nyt se hetki oli ilmeisesti koittanut: tyhmä kysymys kohtasi huonon vastauksen. Katsoin ilmeetöntä Aria, enkä keksinyt mitään järjellistä sanottavaa. Hän oli yllättänyt minut täysin.

– Katsohan Loponen, tämä asia on hyvin yksinkertainen, hän sanoi ja jatkoi: – Sinä ja minä tiedämme, että ensilumi sataa joka vuosi. Kaikki sen tietävät, jopa Valtionrautateiden pääkonttori. Tieto ei ole kuitenkaan ongelman ydin.

En saanut vieläkään otetta hänen aivoituksista. ”Ensilumen aiheuttamiin ongelmiin suurin syy on lumi” oli aivan liian tautologinen vastaus, jotta se olisi rauhoittanut kriittisenä laukkaavaa mieltäni. En oikeastaan halunnut jatkaa keskustelua yhtään sen pidemmälle. Olin pettynyt ja tuskastunut. Ari tulkitsi hiljaisuuteni toisin. Kenties hän kuvitteli, että tahdoin kuulla lisää.

– Vaihteiden pitää olla puhtaita, jotta ne toimisivat halutulla tavalla, myös lumisateella ja…, Ari aloitti, mutta keskeytin selostuksen heti alkuunsa:
– Eikö se hoidu automaattisesti? Onhan teillä koneita.
– Automatisointi kehittyy koko ajan, mutta se ei silti poista suurinta ongelmaa: lunta.

Olimme palanneet uudestaan lähtöruutuun. Ari ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi sinnikkäästi valistamistani.

– Kaikki kehittyy, teknistyy ja yksinkertaistuu, ainakin teoriassa. Sään vaihteluille laitteet eivät kuitenkaan voi mitään. Ne voivat sulattaa lunta ja ohjata sulamisvedet sivuun. Niiden ympärillä on kaiken lisäksi suojat tuiskua vastaan. Hyvästä tahdosta ja viisaista insinööreistä huolimatta lumi kasaantuu aina jonnekin, ja se pitää puolestaan harjata.
– Mikä sen merkitys on, kysyin.
– Harjaus tapahtuu manuaalisesti, siis perinteisesti käsipelillä. Mitä vähemmän henkilökuntaa on, sitä enemmän aikaa kuluu vaihteiden puhdistamiseen. Kun miehet saavat kierroksen päätökseen, pitää kaikki aloittaa jälleen alusta. Lumi on ongelmista suurin silloin, kun henkilökuntaa on vähän. Ryhmästä ei saa joukkuetta eikä joukkueesta komppaniaa.

Olin saanut viimein vastauksen.

Kun aloitin avantouintiharrastuksen marraskuussa 1998, löivät työkaverini vetoa sen kestosta, ja valistuneet arvaukset vaihtelevat yhden käyntikerran ja vuoden välillä. Vedessä pulikointi on jatkunut jo toista vuotta. Arin kaltaisten mielenkiintoisten ihmisten ja heidän tarinoidensa ansiosta palkintokonjakki päätyi lopulta minulle. Se lämmitti oman aikansa oikein mukavasti saunareissujen päälle ja kertaalleen vielä muistona Helsingin rautatieasemalla junan lähtöä odotellessa, sankassa lumisateessa.


Loposen arkistosta: luonnos vuodelta 2000